Eleonora punehtui ja hänen äänensä värähteli hieman, vastatessaan.
"Me kiitämme teidän majesteettianne tästä suojeluksesta, jonka annatte meille turvattomille, ja aina olemme rukoilevat Jumalan säästämään teidän majesteettinne kallista elämää."
Katarina-rouva säpsähti, hän ei ollut odottanut tällaista puhetta. Itse kuningaskin hämmästyi.
"Te rukoilette Jumalaa elämästäni", sanoi Kaarle Kustaa, "ja minä olen sekä teidän että isänmaanne vihollinen. Todellakin tunnustan, että puheenne kummastuttaa minua."
"Samoin minuakin", sanoi vanha kreivitär hiljaa, katsellen Eleonoraa ei juuri hyvillä silmillä.
Sitte sanoi nuori kreivitär, miellyttävällä liikkeellä vieden kuninkaan käden huulilleen: "Vilhon kuningas on minunkin kuninkaani."
Katarina rouva vaaleni, vaan oli vaiti: hän ei tiennyt mitä ajatteli Eleonoran käytöksestä ja hän päätti vaatia siitä selitystä.
"Te olette siis alamaiseni, ja minun suojelukseni alla", lausui kuningas, katsellen ihaillen Eleonoraa.
Kuultuaan nämät sanat, jotka taaskin toivat levon Eleonoran sydämeen, kumarsi hän nöyrästi kaunista päätään ja vetäytyi etäämmälle.
Katarina-rouva olisi puhunut, mutta se oli häneltä mahdotonta. Hän oli tullut vapautta pyytämään ja kuuli sen sijaan sanoja, jotka tekivät lopun hänen matka-ajatuksistaan. Eleonoran sanoista kuninkaalle huomasi selvään, että nuori nainen ei toivonut takaisin maanmiestensä luo, ja Katarina-rouva, jonka isänmaanrakkaus tytön puheesta loukattiin, rakasti kuitenkin niin "harhaan joutunutta", joksi hän aina puhutteli Eleonoraa, että hän laiminlöi omat etunsa moisen sukulaisensa onnesta. Kun hetkinen vielä oli puhuttu jokapäiväisistä seikoista, sanoi kuningas: