Vaikka Niscovan voitto itsestään ei ollut erittäin suurenmoinen, oli sillä kuitenkin tärkeitä seurauksia: Sapicha nimittäin meni silloin 3,000 miehen kanssa maanmiestensä puolelle. Suurin ja vaarallisin seuraus oli kuitenkin se, että puolalaiset saivat tietää kuninkaan aikeet eikä voivat sentähden estää häntä menemästä virran yli, joten hän joutuisi kahden virran ja kahden äärettömän suuren sotajoukon väliin. Ruotsin armeija oli mitä surullisimmassa tilassa. Sotilaat tuiki uupuneina ravinnon puutteessa pitkien marssien jälkeen, tuskin voivat he jatkaa kulkuansa. Myöskin odotettiin yleistä kapinaa, eikä ihme olisi ollutkaan, jos nuo paljon kärsineet sotilaat sekä upserit tulisivat epätoivoon, sellaisia hirmuja nähdessään. Mutta Kaarlo kuningas pysyi yhtä rauhallisena kuin ennenkin. Puhutellessaan ulkomaiden lähettiläitä, hän kyllä ilmaisi ajatuksensa, vaan sotilaitaan johtaessaan oli hän aina rauhallinen, ollen heille esimerkkinä.
Majuri Liljenberg, joka kuormaston kanssa oli tullut Sandomiriin viittä päivää ennen kuningasta, oli heti ruvennut rakentamaan siltaa virran yli, huolimatta Lubomirskistä, joka häntä kaikin tavoin koetti estää. Päivää jälkeen Niscovan tappelun olivat sotajoukot saaneet käskyn alkaa marssia. Kaarlo Kustaa oli istuutunut akkunan luo, tarkasti katsellen joukkoja. Hänen tarkka silmänsä havaitsi pienimmänkin epäjärjestyksen, ja hän huokasi syvään, ajatellessaan miten paljon nämä sotilaat saivat kärsiä. Mutta myöskin oli hän ylpeä, että hänellä oli sellaisia joukkoja, ja hänen katseensa kirkastui, nähdessään tuon kunnianarvoisen marskin, Kaarle Kustaa Wrangelin, tuovan esiin osastonsa. Heidän katseensa kohtasivat toisensa, kuningas nyykäytti iloisesti päätään kokeneelle sotatoverilleen, ja sotilaatkin saivat ikäänkuin uutta eloa, nähdessään kuninkaan iloiset ja toivolliset silmäykset.
Kuninkaan näin tarkastellessa joukkojaan, tuli eversti Kruse huoneesen, kysymään josko puolattaret pääsisivät kuninkaan puheille.
"Tuokaa he tänne, eversti", vastasi Kaarlo Kustaa, "sitten annatte käskyn luutnantti Stjernfeltille viedä heidät 50 miehen kanssa Sandomiriin. Luulen, että luutnantti mielellään ottaa tämän tehdäkseen", lisäsi kuningas hymyillen, "onhan hän mielellään mukana seikkailuissa, ja voisipa tapahtua, että hän vielä kerran saa ihanalle kreivittärelle osoittaa olevansa urhean sotilaan." Näin sanoen viittasi kuningas kädellään, ja eversti poistui. Hetkisen sen jälkeen tuotiin kreivittäret huoneesen ja kumarsivat nöyrästi hallitsijalleen. He seisoivat ensikerran aikakautensa suurimman sotilaan edessä, ja olivat hieman hämillään häntä puhutellessaan.
"Olkaa tervetulleet", sanoi Kaarlo Kustaa kohteliaasti, mennen heitä vastaan. "Toivon, ett'ei aikanne leirissä ole tullut aivan pitkäksi."
"Teidän majesteettinne", sanoi Katarina-rouva, suudellen kuninkaan kättä, "ajatellessamme kurjaa isänmaatamme, olemme tulleet synkkämielisiksi, emmekä voi muuta kuin surkutella onnettomuutta, joka…"
"Kreivittäreni, älkää puhuko valtiollisia asioita", keskeytti häntä kuningas, veitikkamaisesti uhaten sormellaan, "siitähän voisi johtua mieleeni, että jonkinlaiset aikeet…"
"Ei, teidän majesteettinne", lausui Eleonora pikaisesti, koettaen auttaa Katarina-rouvaa, joka kuninkaan puheesta oli nähtävästi punehtunut, "vakuutan, että olemme aivan syyttömät tästä asiasta."
"Näin todellakin", sanoi vanha kreivitär vakuuttaen. "Teidän majesteettinne ei ymmärrä sanojamme oikein."
"Samoin teette tekin, rouva", virkkoi Kaarle Kustaa. "Mutta lopettakaamme nyt tämä aine ja alkakaamme uusi. Kuten näette marssimme nyt Sandomiriin, jossa taaskin kerran koetellaan. Sentähden olen antanut luutnantti Stjernfelfille käskyn saattaa teidät Sandomiriin, jossa vähemmin tulette tuntemaan leiri-elämän vaikeuksia. En voi antaa teille parempaa turvaa kuin luutnantin, vaan olenpa varma, että hän tekee kaikki, mitä voi, saadakseen teidät viedä vahingotta määräpaikkaan."