Hänen vakava käytöksensä, ja kaikissa kasvonjuonteissa ilmaantuva päättäväisyys, hämmästyttivät ruhtinasta. Hän oli odottanut näkevänsä Eleonoran, kyyneleet silmissä, ja nyt hän olikin noin rohkea. Mutta hän ei tiennyt, että tämä rohkeus vaan oli teeskenneltyä, ja että vaan epätoivo häntä rohkaisi. Ruhtinas ei voinut sanoa sanaakaan, ja oli juuri menemäisillään pois, kun huomasi pienen kirjasen Eleonoran kädessä.
"Tuo varmaan on rakas muisto, koska siitä niin huolellisesti pidätte vaarin", sanoi hän ivallisesti nauraen, ja meni Eleonoraa kohden.
"Se on lutherilainen raamattu, ihana ja opettavainen kirja, jossa käsketään antamaan anteeksi myöskin vihollisilleen; sen olen saanut Vilholta", vastasi Eleonora, painaen raamatun huulilleen. "Teidän, ruhtinas, pitäisi lukea se", jatkoi hän lempeästi, "että näkisitte, miten väärin olette tehnyt."
"Pitäisikö minun sääliä sitä, joka on anastanut iloni ja ryövännyt morsiameni?" vastasi ruhtinas katkerasti. "Ei", huudahti hän, raivoissaan puristaen nyrkkiään; "minä olen vannonut kostavani ja kostoni on oleva hirveä. Hän on vääräuskoinen, ja hänen on kuoleminen, niin sanoo meidän oppimme."
"Menkää, menkää", huusi Eleonora, ja peräytyi, nähdessään ruhtinaan hehkuvat silmät. "Menkää, muuten huudan apua."
"Kenen luulet auttavan sinua?" vastasi Göran Czarnecki hurjalla äänellä, ja kietoen kätensä Eleonoran vyötäisille. "Sinä olet nyt minun vallassani."
"En milloinkaan!" huudahti Eleonora, kokosi kaikki voimansa ja sysäsi ruhtinaan takasin niin voimakkaasti, että tämä oli vähällä kaatua. Samassa kiillähti leveä tikari hänen kädessään. "Te olette konna, ansaitsematon jaloon nimeenne, jonka syntymisenne on teille saattanut", lisäsi hän, kohottaen äänensä. "Kuulkaa nyt päätökseni. Älkää tulko minua liki, nyt en enään pidä teitä ruhtinaana, maanmiehenäni, vaan vihollisenani, ja tämän pyhän kirjan kautta vannon puollustautuvani viimeiseen saakka. Puolalainen veri liikkuu suonissani, ja te tiedätte, että puolalaistyttö on rohkea, kun on puhe hänen rakkaudestaan ja maineestaan."
Ruhtinas kyllä näki, että Eleonora voisi pitää sanansa, mutta intohimot ja viha, nämä hirmuiset haltijat, jotka alentavat ihmisen eläimiäkin alemmaksi, olivat niin vallanneet hänen sydämensä, ett'ei hän nähnyt uhkaavaa vaaraakaan.
"En voi pitää käytöstänne muuna kuin leikkinä", sanoi hän teeskennellyllä hymyllä ja astuen askeleen eteenpäin. "Olettehan liian nuori ja ihana kuolemaan; tuhannet lepäävät jalkainne juuressa, ja minä olen niistä yksi." Näin sanoen syöksyi ruhtinas hänen eteensä maahan, ja tarttui hänen hameesensa.
"Menkää, Jumalan tähden, menkää!" huusi hän, koettaen irtautua. "Jos toivotte ijäistä autuutta, niin olkaa minulle armelias! Kunnioittakaa veljeäni, minua ja itseännekin, älkää tuottako päällenne onnettoman kirousta, vaan sallikaa minun mennä, sitä teiltä pyydän kaikkein pyhäin kautta. Minä rukoilen teiltä armoa, rukoilen jalkainne juuressa."