Ruhtinas karkasi seisaalleen, hänen rintansa huokui kovin, nähdessään Eleonoran jalkainsa juuressa. Hän olisi puhunut, mutta kielensä ei taipunut siihen, ja yhdellä hyppäyksellä seisoi hän Eleonoran vieressä. Kimakka kiljahdus kuului Eleonoran huulilta, tikari välähti, hän työnsi sen eteensä, mutta kalisten putosi se maahan oven luona.
"Hän on minun", kähisi ruhtinas ja nojautui tunnottoman Eleonoran yli; "hän on minun", riemuitsi hän, ottaessaan hänen käsivarrelleen, kun samalla tämä hirmuinen sanoma kuului ulkoa:
"Ruotsalaiset ovat hyökänneet kimppuumme!"
Eleonora oli pelastunut.
Joka näin sopimattomaan aikaan kävi ruhtinasta tervehtimässä, ei ollut kukaan muu kuin eversti Kruse. Puolalaisia oli noin viisikymmentä sotilasta, ja näistä ruhtinas vaivoin sai kootuksi kolmekymmentä, toiset pakenivat heti, nähdessään ruotsalaiset.
Vanha kreivitär ei vielä ollut palannut, eikä sitä kukaan huomannutkaan, Göran Czarnecki kun vaan mietti keinoa, miten saada Eleonora pelastetuksi.
Ruotsalaiset syöksyivät joka taholta esiin, ja sotilas, jonka ruhtinas oli lähettänyt tiedustelemaan, oliko pakotie metsään suljettu, palasi sanomalla, että he olivat joka puolelta ympäröidyt. Nyt ei ollut muuta neuvoa kuin koettaa tunkeutua ruotsalaisten rivien läpi virran puolelta, vaan tämäkin oli ruhtinaasta melkein mahdotonta, kun hän katseli silläkin puolella seisovia tiheitä ratsumiesrivejä. Mutta jotain oli tehtävä, ell'ei hän tahtonut tykkänään antautua, ja sitä ei hän mielinyt tehdä. Ruhtinas, koottuaan vähälukuiset sotamiehensä ja kehoitettuaan heitä urheasti puollustaumaan, kiiruhti tupaan, missä Eleonora vielä tunnottomana lepäsi lattialla. Nopeudella, jossa hyvin näkyi hänen suuri sielunsa kiihko, tarttui hän Eleonoraa vyötäisiltä ja kantoi hänet kuin lapsen pihalle, nousi ratsulle ja antoi ryntäysmerkin. Hänen sivullaan juoksi Walchovitz, joka tuskallisella huolella seurasi vähintäkin liikuntoa ruhtinaan kalmankalpeilla kasvoilla.
Ruhtinas ohjasi ryntäyksensä etenkin eversti Krusea kohti, mutta häntä vastustettiin täällä niin urheasti, että seuralaisistaan toinen toisensa perään kaatui. Nähdessään, ett'ei hän voinut päästä aikeittensa perille, ell'ei nyt onni häntä auttaisi, kuiskasi hän muutaman sanan Walchovitzin korvaan ja käski miehiään peräytymään.
Pirullinen ilo välähti Walchovitzin tummissa silmissä, kun hän sai hiljaisen käskyn: hän meni kiireesti takasin tupaansa, ja hetken kuluttua oli sekä tämä että muutkin rakennukset ilmi tulessa.
Ruotsalaiset hämmästyivät, huomattuaan sen, ja heidän aiottu ryntäyksensä estettiin, koska eversti antoi käskyn sammuttaa tulen. Sytytetyistä huoneista kaikui sisälläolevien onnettomien hätähuudot, ja tämä vielä enensi ruotsalaisten pelastusintoa. Ratsumiesten rivit harvenivat huomattavasti, ja tätäpä ruhtinas juuri oli odottanutkin. Hiljaisella äänellä hän taaskin antoi käskyn ryntäykseen, ja tämä onnistuikin. Heikot rivit murrettiin, ja puolalaiset kiirehtivät virtaa kohti. Mutta eivätpä he vieläkään olleet pelastuneet.