Kun eversti näki, että kaikki vangit olivat pelastuneet hirmuisesta kuolemasta, kokosi hän kaikki ratsumiehensä ja syöksyi puolalaisten perään. Kahakka oli raivoisa, mutta päättyi pian puolalaisten tappiolla. Ruhtinaskin oli vähällä joutua saman kohtalon alaiseksi kuin muutkin; hevosensa oli ammuttu, ja toinen luoti oli niin läheltä viiltänyt hänen päätään, että suuri osa tukasta oli seurannut sen myötä. Hän seisoi nyt maassa, tunnoton Eleonora käsivarsillaan; ympärillään kaatui sotamiehiä, ja hänenkin perikatonsa näkyi yhä lähenevän. Silloin virkkoi eräs sotamiehistä:
"Me saamme apua, hätämme on huomattu ja tuolla riennetään auttamaan."
Hän oli oikeassa, sillä vastakkaisella rannalla kiirehti joukko jalkaväkeä virtaa kohti.
Tämä näky antoi ruhtinaalle uusia voimia. Hän kiihoitti jälelläolevia puolustautumaan urheasti, ja kiirehti rannalle. Mutta vaikka hän olikin voimakas ja notkea, esti Eleonoran ruumiin paino kuitenkin kulkua, ja hän oli tuskin ehtinyt puolitiehen, kun eräs ratsastaja saavutti hänet. Ruhtinas pysähtyi ja antoi Eleonoran vaipua maahan, ja ojensi pistoolin, siten odottaen vihollistaan. Tämä vihollinen oli kersantti Lundberg.
"Jättäkää saaliinne, muuten olette kuoleman oma", sanoi kersantti, kohottaen sapelinsa. "Eikö siinä ole kylläksi, kun koetitte mitä hirveimmällä tavalla kuolettaa hänen puolisonsa, tahdotteko myös murtaa tuon onnettoman rauhan. Te ette voi paeta, antautukaa!"
Ruhtinaan silmät hehkuivat, hänen koko ruumiinsa tärisi vihasta.
"Minä en antaudu milloinkaan", vastasi hän raivoisena ja kohotti pistoolinsa: "ennen kuolen!"
Sapeli halkasi ilmaa ja sattui ruhtinaan karvalakkiin, niin että tämä meni lerpalleen, mutta samassa kuului pistoolin laukaus, ja mies sekä ratsu kierielivät maassa. Kun savu oli hälvennyt, seisoi kersanttikin taasen jaloillaan, mutta hevonen jäi ennalleen; luoti oli sattunut jalon eläimen sydämeen.
Eversti Kruse herätti hänet mietteistään, sanoen:
"Mihin joutui ruhtinas, pakeniko hän ehkä 'pyhän neitseensä' avulla?"