Eversti Kruse oli aina sama. Hän ivaili juomaseuroissa ja keskellä verisintä kahakkaa, kun tuhannet kuolleet häntä ympäröivät.
"Hän on tuolia", vastasi kersantti, osoittaen virralle päin; "hän pääsi taaskin pakenemaan."
"Ei vielä", virkkoi eversti ja ajaa karahutti takasin, "vielä on minulla sanomista hänelle pari sanaa."
Sillä aikaa oli ruhtinas ennättänyt rannalle ja odotti siinä mitä suurimmalla kärsimättömyydellä toiselta rannalta vesille laskettua venettä. Eleonora oli tointunut. Mitä liikuttavimmilla sanoilla pyysi hän ruhtinaan jättämään hänet, hän rukoili ja itki, vaan turhaan.
"Ei mikään maallinen voima enään voi teitä riistää käsistäni", vastasi hän röyhkeästi. "Veljenne määrätköön kohtalonne, minä vien teidät hänen luokseen." Näin sanoen tarttui hän lujasti Eleonoran käsivarteen ja pakoitti hänet astumaan veneesen, joka juuri tuli rantaan.
Puoleksi tukahutetulla huudahtuksella vaipui Eleonora veneen pohjalle; ruhtinas ja sotamies ottivat kumpikin aironsa ja ponnistivat kaikki voimansa päästäkseen pakoon.
Ruotsalaiset syöksähtivät rannalle, ja heidän vauhtinsa oli niin nopea, ett'eivät voineet hillitä ratsujaan, vaan ajoivat pitkän matkaa veteen. Tämä olikin monen onnettomuus, sillä vastaisella rannalla piilevät puolalaiset alkoivat tulen, ja matka oli niin lyhyt, että useimmat heidän luodeistaan sattuivat. Ruotsalaiset vastasivat tuleen pitkillä kivääreillään, vaan ani harva luoti ennätti sinne.
Pakolaiset olivat noin puolitiessä matkaa, kun sotamies huudahti, lakaten soutamasta:
"Pyhä neitsyt, luulenpa, että he koettavat tulla virran yli!"
"Ohoh", sanoi ruhtinas, halveksivaisesti vääristäen suutaan: "se ei ole onnistuva, sotamiehemme antavat heille toisen jälkimuiston, ja sitten he kyllä kadottavat halunsa."