Nyt kuului askeleita viereisestä huonneesta, ja vanha kreivitär astui sisään, tehtyään tutkimusretken linnassa ja tiedusteltuaan, olivatko vahdit tehneet velvollisuutensa. Hän tuli niin äkkiä sisään, että rakastavat tuskin ennättivät paikoilleen. Sittenkuin hän Vilholle oli pitänyt pitkän puheen palvelijain, ja etenkin Czarnyn, uskottomuudesta, ja kuinka hänen joka yö täytyi olla levoton, sanoi hän:
"Jos te, herra kreivi, tahdotte jäädä tänne yöksi, niin on yksi huone…"
"Vaikka mielelläni jäisin, en voi", vastasi Vilho. "Ennen kello 12:sta täytyy minun olla Mielec'issä, seuratakseni päivän koitteessa rykmenttiä. Minä olen antanut eversti Kruselle kunniasanani olla siellä määrätyllä tunnilla, ja niin paljon kuin mahdollista, koetan täyttää tämän lupaukseni."
"No en minä tahdo teitä, kreivi, estää", sanoi vanha kreivitär, katsahtaen Eleonoraan, joka tunsi, kuinka hieno puna nousi hänen poskillensa. "Ja minä sanon teille, kreivi, että täällä linnan ympäristöllä ei juuri voi olla varma", lisäsi vanhus päättävällä liikkeellä. "Vanha Czarny tosin ei tahdo myöntää, että mitään vaaraa olisi, mutta…"
"Oh mitä siihen tulee, on minulla oivallinen hevoseni ja lisäksi hyvä turva tässä", lisäsi hän, tarttuen kädellään miekan kahvaan "ja älkää luulko, että minä olen tottumaton kuljeksimaan metsissä ja soissa, se on ollut suurin iloni aina lapsuudesta saakka, ja luulenpa, että minulla on yhtä terävä näkö ja tarkka kuulo, kuin teidänkin maamiehillänne."
Vanha kreivinna katsoi toisaalle, joten nuoret saivat tilaisuuden vaihtaa muutamia merkitseviä silmäyksiä.
Vielä muutamia minuuttia pitkitettiin keskustelua: sen jälkeen otti Vilho jäähyväiset vanhalta kreivittäreltä, ja riensi ulos, Eleonoran seuraamana.
"Jumala olkoon kanssasi, Vilhoni!" kuiskasi nuori tyttö ja hiipi nuorukaisen rinnalle, "minä rukoilen aina sinulle onnea."
Muutamia silmänräpäyksiä syleilivät he toisiaan, viimein irtausi Vilho milt'ei väkivallalla Eleonorasta, keikahti satulaan ja ratsasti täyttä laukkaa avatusta portista ulos, katsomatta taaksensa. Hän ei kuullut Eleonoran heikkoa huudahdusta, kun hän katosi näkyvistä.
Samassa silmänräpäyksessä kun Vilho saapui virran rannalle, näkyi neljä ratsastajaa kiireesti laukkaavan metsästä, joka ympäröi linnaa, ja ottavan saman suunnan kuin luutnanttikin.