"Korkea ruhtinas", vastasi Czarny välinpitämättömänä, "minun tulee totella ja auttaa teitä pyrinnöissänne, koska teidänkin päämääränänne on kreivittären onni ja hänen sielunsa pelastus kadotuksesta."
"Niin on", virkkoi ruhtinas, joka ei ollut huomannut Czarnyn huulilla olevaa ivallista hymyä. "Hyvästi, Czarny, seuraa kreivitärtä kuin varjo! Parin päivän päästä kysytään." Näin sanoen poistui hän kiirein askelin virralle päin. Czarny jäi seisomaan samalle paikalle, kunnes näki ruhtinaan solakan vartalon katoavan puiden väliin: senjälkeen hän kääntyi ja asteli hiljalleen päinvastaiseen suuntaan. Kasvonsa synkistyivät askel askeleella, ja vihdoin jupisi hän, painaen kättään sydämelleen:
"Tuntuu niin kummalliselta sydämessäni; onpa kuin olisin tehnyt väärin, ja kuitenkin olen tehnyt minkä voin heidän pelastuksekseen. Pelastuksekseen", toisti hän ja pysähtyi, "pelastuuko hän joutuessaan ruhtinaan käsiin? Ei, sepä onkin hänen kadotuksensa. Ja minä olen luvannut apuni, saattaakseni hänet siihen. Pyhä neitsyt, mitä olenkaan tehnyt? Olenhan liittoutunut Eleonora-kreivitär parkaa hukuttamaan! Oi, olenpa konnien konna, ja tästä hetkestä eversti Krusen nyrkkien tarpeessa! Minä kreivittären surun aikaan saatoin, sillä saatoinhan hänet vankeuteen. Menenpä hänen luokseen, tunnustan hänelle kaikki ja tahdon häntä palvella. Hän ei rakasta ruhtinasta, ja on toisen puoliso. Niin, tahdon häntä palvella! Ramoski tottelee minua, sillä hän ei voi saattaa kreivitär-paralle niin suurta surua. Asuessamme Mikolaiovissa, ja Jumala suokoon sen ajan palajavan, olimme Ramoski ja minä Eleonora-kreivittären suosikit. Ja me olemme hänet pettäneet! Ruhtinas on meille valhetellut, kreivitär vihaa häntä! Päätökseni on tehty!" huudahti hän pontevasti. "Tahdonpa etsiä Ramoskin, ja sitten .. sitten nähdään, ovatko ruhtinas ja Walchovitz Ramoskia ja minua sukkelammat. Jos vaan ruotsalaiset voittavat, niin ei minun ole hätää, sillä sittehän seuraan hallitsijatartani, ja itse eversti Kruse antaa minulle anteeksi, vaan jos he voitetaan, niin sitten menen kreivin puolelle", jatkoi hän päättävästi, "ja sen jälkeen palvelen häntä uskollisesti. Nyt tunnen itseni niin levolliseksi, melkeinpä iloiseksi, ja luulenpa, ettei pyhä neitsy pidä lukua siitä, vaikka teenkin ruhtinaalle tämän kepposen." Näin sanoen oikaisi Czarny vartalonsa, pyyhkäsi harmaat kiharat otsaltaan ja poistui nopein askelin, sivumennessään hartaasti tehden ristinmerkin Sapicha Witebskin teltan ääressä olevalle madonnan kuvalle.
XIV.
Öinen kohtaus. — Walchovitz on sukkelampi kuin Czarny luuleekaan.
Raivoisa myrsky viskeli pienen San-virran laineita ja ukkonen jyrisi etäällä vähän väliä. Ilta kului, ja pimeys eneni yhä. Litvalaisten leirissä vallitsi haudan hiljaisuus, jotavastoin ruotsalaisten leirissä toimittiin hyvinkin ahkeraan. Keskellä virtaa olevalla pienellä saarella oli liike suurin, ruotsalaisten tykit lähettivät tervehdyksen toisensa jälkeen vastaiselle rannalle, vaan eivät saaneet mitään vastausta. Ruotsalaiset sotamiehet rakensivat levähtämättä siltaa, ja kenraalimajuri Bülov itse heitä innostutti, sekä auttoikin heitä siinä, missä tarvittiin.
Sydänyö oli tulossa, kun yksinäinen kulkijan keskellä litvalaisten leiriä aateli rantaa kohden. Hän oli kääriytynyt avaraan viittaan ja vetänyt lakkinsa silmiin saakka. Ripein askelin kiirehti hän etuvarustuksien yli, ja oli pian rannalla, jota kaikkialla varjosi pieni metsikkö. Täällä juoksi hän pensaasta pensaasen ja katseli levottomasti ympärilleen, ikäänkuin olisi joka hetki odottanut kuulevansa takaa-ajajainsa huudot. Mutta hän pääsi kenenkään näkemättä rantaan asti, pysähtyi siihen hetkisen, katsellen tarkoin pientä saarta, joka ikäänkuin synkkä kallio kohosi vedestä.
"Silmäni ovat heikot", jupisi hän, vetäen viitan kasvoiltaan; "kaksikymmentä vuotta takaperin oli minulla kotkan silmät, nyt tuskin näen mitään." Näin sanoen vei hän kätensä huulilleen, joka aikaansai heikon, kähisevän äänen, ja hetkisen odotettuaan kuului toinen samanlainen ääni hänen vieressään.
"Hän onkin niin lähellä", mutisi tuntematon ja otti askeleen sivulle, "en luullut hänen vielä olleen täällä."
Tuskin oli hän lausunut viimeiset sanat, ennenkuin pieni vene tuli kaislojen välistä esiin ja laski rantaan, aivan tuntemattoman jalkojen eteen.