Ministeri Elliot pitikin sanansa. Vihollisarmeijan ylipäällikkö, Hessenin prinssi, istui paraillaan päivällispöydässä, kun hänelle ilmoitettiin, että eräs lähetti, joka juuri oli tullut kaupungista, halusi häntä puhutella. Lakeija ilmoitti lisäksi, että lähetillä oli kirje Englannin ministeriltä ja että hän oli saanut ankaran käskyn omakätisesti jättämään se prinssille.
"Hyvä! Tuokaa hänet sisään!" kuului käsky.
Tuskin oli prinssi ehtinyt lukea kahtakaan riviä, ennenkuin hänen muotonsa muuttui. Luettuaan kirjeen loppuun rypisti hän sen vihaisesti, käveli kiihkeästi huoneessa ja kääntyi sitten lähetin puoleen sanoen:
"Vie ministerille terveiseni ja sano, että hän huomenna aamupäivällä saa vastaukseni!"
Töin tuskin oli lähetti poistunut ja ehtinyt sulkea oven jälkeensä, ennenkuin prinssi kiukustuneena heitti kirjeen lattialle ja polki sitä jaloillaan samalla huudahtaen:
"Niin lähellä päämäärää kun jo olin ja silloin ehkäistään! Löytyykö enään mitään kiusallisempaa? Mitä hyödyttääkään minua enää kaikki tähän saakka saavuttamani menestys? Häpeällisellä tavalla temmataan saalis käsistäni juuri ratkaisun hetkellä ja samalla vielä uhataan. Tuntuupa melkein siltä, kuin halkeisi harmista."
Kirje sisälsi todellakin sellaisia uhkauksia, että Englanti julistaisi Tanskalle sodan, ellei Hessenin prinssi heti tekisi aselepoa ja palauttaisi joukkojaan Norjan rajojen sisäpuolelle.
7.
Nykyisen Hisingesillan läheisyydessä vuoren rämeikköön kätkeytyneenä sijaitsi ränsistynyt hökkeli, jossa tuskin kukaan ihminen olisi voinut asua. Saituri-Pelle ja Briitta Kron veivät Agdan sinne siinä luulossa, ett'ei Granmar häntä sieltä löytäisi. Nuori tyttö huomasi, että kaikki vastusteleminen olisi ollut turhaa ja sentähden alistuikin hän kohtaloonsa ajatellen:
"Ehkäpä onni minua vielä suosii niin, että Granmar löytää minut. Suokoon sen Jumala!"