"Hiljaa, hiljaa", keskeytti Eleonora, "seuraa minua niin että saamme puhua kenenkään häiritsemättä".
Kun he olivat siirtyneet hiukan etäämmäksi, kuiskasi nuori ruhtinatar levottomuudesta väräjävällä äänellä:
"Hän on täällä".
"Tiedän sen, armollinen ruhtinatar, mutta minä en voinut kieltää häneltä sisäänpääsyä, ja kun hän oli hänen korkea-arvoisuutensa kardinaalin seurassa".
"En minä sinua moiti, uskollinen Joseph", virkkoi Eleonora, "mutta etkö voi keksiä keinoa, miten hänestä pääsisimme?"
"Kardinaali ei kait uskalla jäädä pitkäksi aikaa tänne, sillä niinkuin kuulin hänen palvelijoiltaan, on Ruotsin kuningas tänä aamuna aikaiseen tullut joen yli ja lyönyt meidän armeijamme pakosalle, eikä hän niinmuodoin tunne itseään täällä täysin turvatuksi. Silloin tietysti ruhtinas Sergo seuraa häntä ja…"
"Oi, jospa olisi niin hyvin asianlaita!" keskeytti Eleonora huoaten.
"Oi", ajatteli hän itsekseen, "jospa vain Ladislas olisi täällä!"
Eleonora oli tuskin täyttänyt kuusitoista vuotta, kun hän oli Varsovassa kuningas Augustin järjestämissä juhlissa, joihin oli kutsuttu kaupungin ja sen ympäristön ylhäisö. Ruhtinas Adam Sobieski, Eleonoran isä, eli silloin vielä ja asui pääkaupungissa. Hänen kuolemansa jälkeen muutti hänen vanha äitinsä, joka ei enää viihtynyt näissä loistavissa seurapiireissä, Rajzaciin valmistautuakseen näkemään puolisonsa ja poikansa toisessa mailmassa.
Mainitussa juhlassa oli kuusitoistavuotias Eleonora tutustunut Ladislas Leczinskiin, sen miehen veljenpoikaan, joka sittemmin Kaarle XII:nen mahtisanan avulla lyhyemmän aikaa kantoi Puolan kuningaskruunua. Ladislas oli komea, kaunis ja jalomielinen, jotapaitsi hänen urhoollisuutensa oli tunnettu koko puolalaisessa armeijassa.
Nuoret olivat sen jälkeen useat kerrat tavanneet toisensa, ja he tunsivat, etteivät he voi koko elämäänsä olla erotettuina toisistaan. Salaisuudessa he vannoivat toisilleen uskollisuutta.