Viimeisten kahden vuoden aikana olivat he yhden ainoan kerran tavanneet toisensa. Eräänä synkkänä syysiltana oli nimittäin Ladislas uupuneena ja rankkasateesta läpimärkänä kolkuttanut Rajzacin porttia tietämättä, että hän siellä tapaisi sen, joka oli niin lähellä hänen sydäntään. Ja vaikka Leczinskin ja Sobieskin suvut olivat poliittisia vihollisia, osotti leskiruhtinatar Ladislakselle kuitenkin ystävällisyyttä ja vierasvaraisuutta. Tämä jäi linnaan lähes kahdeksaksi päiväksi, ja kun hänen vihdoin täytyi jättää hyvästit, uudistivat hän ja Eleonora jälleen uskollisuuslupauksensa. Niin tarkkanäköinen kuin rouva Martha olikin, ei hän kuitenkaan päässyt veljentyttärensä suloisen salaisuuden jälille. Suurin syy tähän oli se että vanha Joseph, joka oli kantanut Eleonoraa pienenä käsivarsillaan, toimitti aina niin, että rakastavat saivat olla rauhassa.
Ajatusta, jonka Eleonora omisti Ladislakselle, ei Joseph luonnollisesti voinut tietää, mutta hän aavisti sen ja sanoi:
"Ruhtinas Ladislas olisi ehkä ainoa, joka…"
"Hiljaa, hiljaa", keskeytti Eleonora. "Ajattele, jos joku kuulisi".
"Täällä ei voi kukaan meitä kuulla", vastasi Joseph vakuuttavasti. "Mutta ottakaa neuvoistani vaari ja antakaa asiain mennä menoaan. Minä tunnen, että kaikki menee hyvin".
Joseph oli liikutettu, kun hän lausui väräjävällä äänellä:
"Henkeni ja elämäni, kaikki mitä omaan, annan rakkaan herrani tyttären edestä. Luottakaa minuun. Teen kaikkeni, saattaakseni asian onnelliseen päätökseen".
Nämä sanat antoivat Eleonoralle uutta toivoa ja hän riensi, niin ettei hänen kintereillään seuraava ruhtinas Sergo ehtinyt hänen luokseen vaatimaan selitystä, linnanpihan poikki pohjoiseen rakennuksen siipeen, missä hänen huoneustonsa sijaitsi. Sinne tultuaan, rukoili hän kauan ja hartaasti sekä vaipui sen jälkeen vähitellen unen helmoihin, nähden unta Ladislaksesta, rakkaudesta ja onnesta.
Voi hyvin kuvitella mielessään, minkä vaikutuksen odottamaton laukaus teki suloisimmassa unessa lojuviin puolalaisiin.
Kardinaali Primas, jonka korvaa muutama tunti takaperin oli hivellyt sisaren kuvailu, että Puolassa kyllä löytyisi joku arvokkaampi kuin Stanislaus Leczinski kantamaan Puolan kuningaskruunua, näki unta, että hänet kruunattiin Krakaun vanhassa tuomiokirkossa, hän kuuli selvästi kansan riemun, vastaanotti ihastuksella aatelismiesten onnentoivotukset ja antoi itse merkin juhlalaukausten ampumiseen. Ja tämä yksinäinen laukaus, jonka linnassa syntynyt kaiku teki monikertaiseksi, kuului hänen korvassaan täydelliseltä juhla-ammunnalta. Hiestä märkänä nousi kardinaali ylös, mutta hän oli tuskin ehtinyt hieroa unen lyijynraskaista silmäluomistaan, kun hänen palvelijakuntansa johtaja kalmankalpeana syöksyi sisään.