"Uskotko niin?"
"Kyllä, antakaa minun vaan yrittää, ja teidän majesteettinne pääsee pian tähän pesään."
"Tee kuten haluat, Anders", sanoi kuningas, "minä ja Pietari Storm", se oli Kaskin toverin nimi, "pidämme kuitenkin täällä vahtia, jotta kukaan ei pääse ulos."
Kun Anders oli saanut vahvistusryypyn Pietarin kenttäpullosta, hiipi hän muuria pitkin, jonka pinta oli sieltä täältä karhea. Toisin paikoin se taas oli niin sileä, että olisi ollut hullutusta yrittää kiivetä siitä ylös.
Tämän huomasi Kaski hiipiessään eteenpäin, ja hän päätti heti käyttää hyväkseen mahdollisimman paljon muurin karheaa pintaa. Huolimatta korkeasta iästään oli vanhalla vänrikillä vielä suurin osa entisestä voimastaan jälellä. Yht'äkkiä hän pysähtyi kuuntelemaan. Hänen päänsä yläpuolelta kuului jalkojen töminää ja karkeita, innokkaasti kiisteleviä miesten ääniä. Vänrikki ei tosin voinut kuulla sanoja, mutta aavisti, että kiista koski vallin puolustusta. Aavistus ei häntä pettänytkään. Se oli ruhtinas Sergo, joka sijoitti ulos miehiään ja tällöin joutui kiistelyyn siitä, mitä paikkoja tulisi miehittää.
"Niin, riidelkää vaan!" mumisi Anders ja kyyristyi pienen pensaan viereen, joka oli puoliksi kiinni muurissa, "riidelkää vaan, minä kyllä tiedän, mitä puolestani teen."
Hän oli nyt jo niin kaukana, ettei voinut nähdä kuningasta. Äänet vallilla vaikenivat pian, ja vänrikki luuli aluksi, ettei mitään vahtia ollut sinne asetettukaan. Mutta hän erehtyi, askelten ääni soraa vasten ylhäällä vallilla keskeytti hänen tarkastelunsa.
"Hm", mumisi Anders Kaski itsekseen, melkoisen nolona, "kuinkahan monta siellä on?" Hän kuunteli. "Vain yksi, ei, nyt tulee toinen lisää! Ah, hän meni nyt! Niin, siis vain yksi!"
Kyyristyneessä asennossaan hän hankki, niin hyvin kuin taisi, yleiskatsauksen vallin karheasta sivusta. Muuri ei ollut tässä kohtaa aivan niin jyrkkä kuin muualla. Sieltä täältä pisti esiin terävä kivi, ja noin sylen päässä vänrikin pään yläpuolella oli kaksi takiaista saanut jalansijan. Ne olivat aika suuria, ja Anders toivoi siksi lujasti, että ne olisivat hänelle hyödyksi siinä uskaliaassa yrityksessä, joka hänellä oli mielessä.
Hitaasti ja pitämättä pienintäkään ääntä, sillä se olisi ehdottomasti kuultu rauhallisessa yössä, kohottautui vänrikki muuria vasten ja haparoi käsillään ylöspäin. Ensimmäinen kivi, johon hän aikoi tarttua, oli tuskin paria tuumaa ylöspäin ojennettujen sormiensa yllä.