Vanha Kaski, kaikkia tovereitaan päätänsä pitempi, ratsasti pienen joukon etunenässä, jonka päällikkö hän oli siitä lähtien, kun vänrikki taistelussa oli joutunut puremaan ruohoa. Vasemmasta kädestä tippui verta satulaan, jättäen samalla pieniä punaisia merkkejä valkeanharmaan juoksijan sivuille. Terävä sapeli oli miltei leikannut poikki pikkusormen, joka kuitenkin vielä riippui kiinni jännesuonistaan.
Ainoastaan kuninkaan ehdoton kielto voi estää Kaskia laulamasta reipasta laulunpätkää. Sen sijaan virtasi huoleton pila myötäänsä hänen huuliltaan. Pila koski etupäässä saksilaisia, puolalaisia, venäläisiä ja mitä hänen mieleensä kulloinkin sattui johtumaan, eivätkä omat toveritkaan niin harvoin olleet pilan esineinä. Seurauksena oli, että koko tämä pieni joukko täyttä kurkkua nauraen ratsasti leiripaikalle. Iloisuutta koskeva kielto oli samalla lakannut.
"Turkanen soikoon, nyt on Kaski jälleen kertomassa juttujaan", sanoi paksunpyöreä kapteeni pitkälle laihankalpealle toverilleen. "Se mies on aina samanlainen".
"Niin, hän on paras miehemme", vastasi laihankalpea upseeri. "Jos kaikilla olisi sama huumori, niin ei meidän koskaan tarvitsisi nähdä ainoatakaan hapanta naamaa".
Ilma oli edelleen ikävä 9:nenkin päivän aamulla. Jo aikaseen, vieläpä ennen auringonnousua, oli ruotsalainen armeija järjestyksessä matkaamaan joen yli. Melkein koko kaupungin asujamisto oli kokoontunut valleille, joita ruotsalaiset jo pitemmän aikaa olivat puolustaneet, ja seurasivat sieltä vaihtelevalla mielenkiinnolla joella ristiin rastiin kulkevia veneitä.
Paykull, joka oli kaikessa rauhassa linnotetussa leirissään ja kaikkein vähimmin ajatteli, että kuningas Kaarle uskaltaisi yrittää virran yli näin sumuisen ja epäedullisen ilman vallitessa, kummastui suuresti, kun yksi hänen ajutanteistaan kiireesti saapui ilmottamaan, että koko ruotsalainen armeija oli tulossa joen yli.
Tuskin puoli tuntia takaperin pakomatkalta leiriin saapunut kardinaali Primas, kunnianarvoisa mies, isänmaataan rakastava ja viekas politiikko, epäili aluksi upseerin sanoja, mutta vilkas laukausten vaihto etumaisten ruotsalaisten veneiden miehistön ja Düna-joen eteläiselle rannalle sijotetun tähystäjäjoukon välillä poisti heti sekä hänen että Paykullin epäilyksen. Viime mainittu kävi rauhattomaksi sitäkin suuremmalla syyllä, kun hän aina tähän asti oli elänyt siinä uskossa, että kuningas Kaarle, jos hän olisi niin häikäilemätön, että uskaltaisi joen yli, olisi tehnyt yrityksen virran ylemmältä kohdalta, jossa löytyi sangen edullinen yli-kulkupaikka. Sinne hän sen takia olikin asettanut kenraali Steinaun johtaman verrattain vahvan joukon. Hevostaan kannustaen täytyi ajutantin rientää kutsumaan kenraalia takasin. Sen jälkeen kiirehti Paykull tanskalaisen kenraali Trampen seuraamana, joka kuninkaansa määräyksestä palveli saksilaisessa armeijassa, joukkonsa etunenässä joen rannalle, missä ensimäiset ruotsalaiset veneet rannassa laskivat maihin.
Mutta kardinaali Primas oli siksi viisas että hän jäi leiriin. Hän kutsui myös heti kokoon lukuisan palvelijakuntansa ja antoi määräyksen, että kaikki olisivat valmiina mahdollisen äkkinäisen lähdön varalta.
Kauan ei tarvittukaan lähtöä odottaa. Paykullin kaikista ponnistuksista huolimatta nousi Kaarle XII maihin, teki tapansa mukaan kohta hyökkäyksen ja pakotti vihollisen joukot lyhyen taistelun jälkeen peräytymään. Paykull lähetti kerta toisen perästä lisäjoukkoja, mutta aina samalla tuloksella, ja seuraus oli, että hänen heinäkuun 9 päivänä ennen auringonnousua täytyi koko armeijoineen jättää kenttä viholliselle alttiiksi.
Puolalainen kardinaali oli etäämpää huolestuneena seurannut tätä vaihtelevaa taistelua. Kun se viimein alkoi kallistua ruotsalaisten voitoksi, kohosi hänen rinnastaan syvä huokaus ja hän mutisi itsekseen: