"Minä toistan äskeiset sanani", vastasi Primas vähemmin röyhkeällä äänellä. "Maan vihollisia vastaan eivät mitkään arvelemiset voi tulla kysymykseen".
"Hyvä, otetaanpa sitte sanoistanne vaari", vastasi kuningas kylmästi ja näköjään täysin rauhallisena, vaikka kiukku kiehui hänen sisässään, sillä hän ei tiennyt mitään halveksuttavampaa kuin kavaluus ja petos. "Tästä hetkestä teitä todellakin kohdellaan kuten vankia. Mutta mitään muuta ei teiltä pidä puuttua kuin vapaus".
Anders Kaski, joka samassa hikisenä ja ähisten lähestyi, sai ankarat nuhteet sekä määräyksen viedä hämmästyneen ja itsekseen kiroilevan kardinaalin erääseen pohjakerroksessa sijaitsevaan huoneeseen. Kuningas itse seurasi jonkun matkan päässä ja otti haltuunsa huoneen avaimen, selittäen itse ryhtyvänsä kardinaalin vanginvartijaksi, kun ei hän enää voinut luottaa väkeensä.
Nämä epäsuorat nuhteet koskivat kipeästi Anders Kaskiin. Kuningas keskeytti kuitenkin hänen anteeksipyyntönsä ankaralla määräyksellä että Kaskin oli heti järjestettävä niin että joukot olisivat kahden päivän kuluttua valmiit paluumarssiin. Niin kauaksi halusi Kaarle XII vielä jäädä Rajzaciin, jolla välin hänen taisteluista ja matkoista uupunut armeijansa saisi levätä ja koota voimia vastaisten verileikkien varalle.
Kun vänrikki oli poistunut, kuunteli kuningas hetkisen kardinaalin vankihuoneen oven takana. Sisältä ei kuulunut pienintäkään ääntä.
"Oli hyvä, että hän koetti paeta niin että sain paremman aiheen panna hänet lukkojen taakse", mutisi kuningas itsekseen. "Nyt on minulla Puolan vaikutusvaltaisin mies häkissä. Toivoakseni tämä jossain määrin vaikuttaa kenraali Trampeen, johon kuningas August sokeasti luottaa. Edullisinta olisi, että suunnitelmani voisivat mennä täytäntöön ennenkun tsaari Pietari ehtii koota aivan ylivoimaisen armeijan. Mutta", lopetti hän itseään lohduttaen, "minä taistelen oikean asian puolesta, tahdon rangaista kavaluuden, ja silloin kyllä korkeampi valta on minun puolellani".
Näin sanoen meni hän hiljalleen pitkän käytävän läpi, jonka keskikohdalla sijaitsi kardinaalin vankeushuone, ja meni linnanpihalle, jossa hän hetkisen tarkkaan tutki linnan paikkoja.
Hän oli tuskin ehtinyt jättää käytävää, kun solakka naisolento riensi ulos vankilan oven luona löytyvästä syvästä sopukasta. Se oli Eleonora. Sanotun oven ulkopuolella pysähtyi hän muutamiksi minuuteiksi ja kuunteli tarkkaavasti, jonka jälkeen hän riensi ylös leveitä rappuja ja ohjasi askeleensa suoraan leskiruhtinattaren rukoushuoneeseen, missä toivoi tapaavansa iso-äitinsä.
Hän ei pettynytkään tässä oletuksessaan.
Avonaisen akkunan ääressä, josta leppoisa tuuli virtasi sisään, seisoi leskiruhtinatar Martha Sobieski ja katsoi miettivästi yli sammaltuneen vallin. Hänen katseensa harhaili kauan ympäri kaikille tahoille, kunnes se lopulta kiintyi kahteen ratsumieheen, jotka huvittelivat itseään eräänlaisella pelillä. He olivat kovaäänisiä ja nauroivat usein sydämellisesti toistensa pienille onnettomuuksille.