Syvä huokaus kohousi Martha-rouvan rinnasta, nähdessään isänmaansa vihollisten niin suruttomasti pitävän hauskaa sen linnan valleilla, jota hän niin monet kerrat oli rukoillut Jumalan ja pyhän neitsyeen suojelemaan valloittajan käsistä. Hänen vielä niin kauniilla ja jaloilla kasvoillaan oli niin surullinen ilme, että varpaillaan sisään astuva Eleonora hämmästyneenä pysähtyi ovelle. Hän ei uskaltanut mennä pitemmälle peläten häiritsevänsä vanhaa iso-äitiä hänen surussaan.
Kun leskiruhtinatar vihdoin oli tarpeeksi tarkastanut ympäristöä, meni hän laahustavin askelin rukouspallin luo ja laskeutui polvilleen. Hän ei kuitenkaan ollut ehtinyt kauan rukoilla, kun hän äkkiä hätkähti ja katsoi taakseen ankarin silmäyksin. Pojantyttären paksun silkkileningin kahina oli keskeyttänyt hänet hartauden toimituksessaan.
"Hyvä, rakas iso-äiti", virkkoi nuori tyttö syöksyen esiin, … antakaa anteeksi käytökseni, joka…"
"Minä en ole tahtonut oikein tuntea sinua enää", keskeytti iso-äiti ankarana, sillä hänen kävi vielä sapelleen Eleonoran käytös ruhtinas Sergoa vastaan. Martha rouvalla oli sama vika kuin useammilla vanhemmilla ihmisillä on, että hän nimittäin hyvin mielellään käytti hyväkseen jokaista tilaisuutta saadakseen marista. Toisinaan tunsi hän ikäänkuin vastustamatonta tarvetta saada purkaa ulos harminsa. Jos hänen tunteenpurkaustensa esine oli kyllin viisas mukautumaan kohtaloonsa, niin tuli hän jälleen hyvälle päälle ja kaikki oli pian unohdettu.
Tämä marisemiskuume vaivasi häntä nyt kun Eleonora astui sisään, ja pian hän täydellä vauhdilla ylisti ruhtinas Sergo Panitzkyn rakastettavaa luonnetta, hänen syntyperäänsä ja rikkauttaan, joiden kautta Eleonora ilman epäilyä saavuttaisi mitä kadehdittavimman aseman Puolan naisten joukossa. Samalla sai Eleonora ankarat nuhteet sen johdosta että hän osotti niin suurta välinpitämättömyyttä sitä miestä kohtaan, jonka hänen vanhempansa iso-äidin erikoisten suositusten perusteella olivat hänelle määränneet. Sanat tulvivat virtanaan Martha rouvan huulilta.
Kun Eleonora pitemmän aikaa oli kuunnellut tätä sanatulvaa, joka pikemmin lisääntyi kuin väheni, sanoi hän, kun leskiruhtinatar tuli maininneeksi veljensä nimen:
"Kardinaali parka, hän istuu lukkojen ja telkien takana".
Jos salama olisi äkkiä lyönyt leskiruhtinattaren jalkojen eteen, ei hän olisi niin kovin kauhistunut kuin kuullessaan nämä sanat pojantyttärensä huulilta. Hänen innokkaasta puhelemisesta melkein tulipunaiset kasvonsa kävivät äkkiä niin liidunvalkeiksi, että nuori tyttö kauhistuneena juoksi esiin huudahtaen:
"Hyvä Jumala, onko iso-äiti sairas?"
Vanhus oli vaipunut lepotuoliin ja kätki kasvot käsiinsä. Syvät huokaukset nousivat hänen rinnastaan; hän oli vähällä tukehtua ja veti tuon tuostakin syvään henkeään. Vihdoin hän vaivoin sai kysytyksi: