"Minä en käsitä tästä rahtuakaan!"
"Kyllä teidän majesteettinne sen pian käsittää", vastasi Eleonora.
"Minä olen pelastanut kardinaalin".
"Mutta minullahan oli avain".
"Onneksi oli myös iso-äidillä sellainen".
Eleonora kertoi sitte, kuinka pako oli järjestetty, sekottamatta kuitenkaan Josephia juttuun. Kun hän oli lopettanut, kumarsi hän syvään vuoroin punastuvan, vuoroin kalpenevan kuninkaan edessä, ja sanoi:
"Ja nyt, teidän majesteettinne, olen valmis vankina astumaan kardinaalin tilalle".
Aluksi näytti siltä kuin Kaarle kuninkaalla todellakin olisi ollut tarkotus tällä tavoin rangaista tätä rohkeata tyttöä, joka oli tehnyt hänelle moisen kepposen. Mutta hänen luonteenmukainen myöntyväisyytensä naisia, erittäinkin nuoria vastaan pelasti nyt Eleonora Sobieskin. Sanaakaan sanomatta teki hän ruhtinattarelle äänettömän jäähyväistervehdyksen ja nousi korskean, kardinaalia varten varatun ratsun selkään ja syöksyi ratsujoukkonsa etunenässä ulos Rajzacin pääportista, mukanaan ruhtinas Sergo ainoana saaliina.
Mutta tuskin oli viimeinen ratsumies hävinnyt portin aukosta, kun
Joseph salaman nopeudella riensi esiin ja sulki raskaan tammiportin.
Tämän tehtyään, virkkoi hän, rajusti nyrkkiä puiden:
"Tulkaa vain vielä toinen kerta, niin saatte toisellaisen vastaanoton. Hyvä kuitenkin oli, että pääsimme tuosta ylimielisestä ruhtinas Sergosta, sillä juuri hänen ymmärtämättömyytensä ja lapsellisen ylpeytensä takia pääsi vihollinen sisään. Pyhä jumala suokoon, ettei minun koskaan enää tarvitsisi nähdä häntä".
Leskiruhtinatar oli sanomattoman ilon valtaamana sulkenut pojantyttärensä rintaansa vastaan, kutsunut häntä sekä omaksi että veljensä pelastajattareksi ja omistanut urhealle pojantyttärelleen mitä hellimmät hyväilynsä. Ja Rajzacin linnassa syntyi kaikkialla myrskyisä ilo, joka illalla kohosi huippuunsa, kun leskiruhtinatar antoi Eleonoran kunniaksi komean juhlan, johon kaikki palvelijat, korkeimmasta halvimpaan saivat ottaa osaa.