Aina Johan Sobieskin ajoilta asti ei Rajzacin linnan sammaltuneiden muurien sisäpuolella ollut kuulunut niin kaikuvaa riemua.
Toisin oli Kaarle kuninkaan mielentilan laita, kun hän matkasi pois linnasta. Hän oli sekä häpeissään että vihainen ja useamman kerran hän itsekseen mutisi:
"Olisinpa vain tiennyt, että naisen käsi oli mukana pelissä, niin olisinpa antanut Anders Kaskin ja Pietari Stormin toimia vanginvartijana, sillä minä en sellaiseksi kelpaa, sen nyt huomaan".
Aika kului ja tapahtumat kehittyivät. Kaarle XII onnistui poistamaan kuningas Augustin valtaistuimelta ja asettamaan kruunun jalon Stanislaus Leczinskin päähän. Sotatapahtumat saattoivat Kaarle kuninkaan vihdoin unohtamaan Rajzacin linnassa hänelle tehdyn kepposen, mutta äkkiä se palautui hänen muistoonsa, vaikkei suinkaan epämiellyttävällä tavalla. Eräänä iltana hän nimittäin saapui pienen joukon kanssa uuden kuninkaan maatilalle. Siellä vietettiin loistavaa juhlaa. Nuori ruhtinatar Eleonora Sobieski vihittiin, Sergo Panitzkyn vastustelemisesta huolimatta, Ladislas Leczinskin kanssa avioliittoon. Ilon ollessa korkeimmillaan meni nuori, kauneudesta ja onnesta säteilevä morsian Kaarle kuninkaan luo, kumarsi kunnioittavasti päätään ja lausui:
"Minun on kiittäminen teidän majesteettianne maallisesta onnestani, ja minä toivon, että kaikki läsnäolevat tyhjentävät lasin hänen menestyksekseen".
Kaikki vieraat tunsivat kardinaalin vapauttamisen yhteydessä tapahtuneen seikkailun, joka pitkän aikaa oli ollut puheenaiheena sekä Puolassa että muissa maissa. Sentähden kaikki vieraat yhtyivätkin nuoren, viehkeän morsiamen huudahdukseen:
"Eläköön Kaarle XII!"
End of Project Gutenberg's Kaarle XII vanginvartijana, by J. O. Åberg