"Etkö sinä ole sitä ennen tiennyt", kysyi Pekka nauraen. "Koko pitäjäässä ja vielä muuallakin, missä hän vaan tunnetaan, pidetään häntä semmoisena ja sen tähdenhän virkakin häneltä vietiin".
"Narrina, täysi narri", matki kuuntelija katkerasti itsekseen, "ette ole vertaisianne parempia, sillä ette ymmärrä, mikä on herra; ja kaikkia herrojahan talonpojat narreina pitävät, siksi kun eivät tiedä, mitä on herrana oleminen. Jospa tietäisit sinäkin — sinäkin Anni, mitä olisi olla herrana — tahi oikeammin rouvana, sillä rouva kai sinusta olisi tullut minun hyvästä suomastani, niin etpä tosiaankaan istuisi tuon tuhmeliinin suudeltavana, mutta sinä et tiedä, sinäkin olet tuhmaa sukua, talonpojan sukua".
Näin arveli kiukkuisena kuuntelija, kilpakosija, ja vähältä oli, että hän ei joko karhuna tahi edes ihmisenä syöksähtänyt esiin puolustamaan itseänsä noita tuhmia syytöksiä vastaan, sillä hän oli niin ylpeä ja kopea kuin nimismiehen sopiikin olla vielä viratonnakin. Viimein hän kuitenkin rauhoittui ja koki antaa anteeksi noille onnettomille, jotka eivät mitään tiedä, ja kuitenkin puhuvat.
Kun sitten Pekka ja Anni rinnakkain taas kotia kohden kulkivat, hiipi vakoja lakkaamatta heidän jäljessänsä ja joka kerran, kun hän puiden välitse sattui näkemään, miten armahasti Anni silmäili tuota tuhmaa talonpoikaa, Anni, joka olisi saattanut niin silmäillä herraakin, pisti se häntä sydämeen kuin tikarin terä. Niin, saatatte uskoa, että hän oli suuremmassa tuskassa ja että hän hikoili monin kerroin enemmän, kuin ne köyhät raukat, joilta hän ennen kävi maksuja ryöstöllä ottamassa. Eikä hän ollutkaan tunnettu miksikään taipuvaiseksi mieheksi, ja väitettiinpä hänen usein pilkanneen vielä niitäkin, joilta hän ankaran lain mukaan otti viimeisetkin huonekalut tahi jotka hän talvi-sydännä ajoi puoleksi alastonna lapsineen päivineen kurjasta mökistänsä paukkuvaan pakkaseen. Hän oli ollut, sanalla sanoen, oikea talonpoikain rääkkääjä, jonka tähden häntä yleensä inhottiin ja vihattiin vielä viratonnakin ollessaan, mihin ikänä hän sattuikaan. Ja tätä vihaa ja sen lisäksi vielä halveksimista viritti hän kopealla käytöksellään vielä virkaheittonakin sillä hän yhä tahtoi olla ensimäisellä istuimella tavallisten ihmisten seurassa ja uskoi todella olevansa yhteiskunnan tikapuilla yhtä askelelta ylempänä kuin he. Mutta hän oli niin kuin entisen nimismiehen ja "viisaan ihmisen" tuleekin olla, matelevaisuuteen asti nöyrä ja imarteleva niitä kohtaan, jotka hän uskoi itseänsä ylhäisemmiksi.
Sen tähden hänen kohtalonsa rakkausseikoissakin oi kostaa entisistä teoistansa, ja saatatte olla varmoja siitä ettei kukaan tuntenut mitään sääliväisyyttä, huomattuaan hänen mustasukkaisuutensa, vaan päin vastoin pidettiin hän semmoista hyvin ansaitsevana.
Kun Pekka oli seurannut Annia kotiin ja vähän aikaa viipynyt pirtissä, mistä Karhu-Antti, joka jo usean kerran iii ilmoittanut hyväksyvänsä nuorten rakkauden, saattoi häntä vähän matkaa vilkkaasti keskustellen hänen kanssaan luultavasti tuosta tulevasta nuorten asunnosta, niin kuin vakoja arveli — jäi hän yksiksensä kulkemaan kotiansa kohden.
Verkalleen vaelsi hän pää rintaansa kohden vaipuneena pientä kotiansa kohden, ja hän mietti itsekseen, miten hauskaa ja iloista elämä sitten ollee, kun Anni hänen kansaan asumaan tulee ja alkaa emäntänä hallita hänen matalassa majassaan. Kaikki tulisi olemaan aina järjestyksessä ja puhtaana, sillä Anni ei rakastanut mitään enemmän kuin järjestystä ja puhtautta, ja kun Pekka sitten iltasilla tulisi kotiin saloilta ja halmeilta uupuneena, olisi häntä vastassa pari kauniita silmiä herttaisine silmäyksineen; tuo ruususuukkonen lausuisi hänelle tervehdyksen ja pari pyöreätä kättä kietautuisi hänen ympärilleen, ja sitten tuo suukkonen ruusuhuulineen tulisi niin, niin lähelle hänen omia huuliansa ja — kukapa sitä kaikkea saattaa edeltäpäin arvatakaan!
Näitä ajatellessaan kohotti Pekka päänsä ja ilon huokaus nousi hänen rinnastaan ja puhkesi sanoiksi hänen huulillaan.
"Oi, jospa niin tapahtuisi, jospa se jo pian tapahtuisi! Oi, miten onnellisia me sitten olisimme!"
"Ha, ha, sinäkö tulet onnelliseksi, sinäkö?" parkasi samassa häntä seurannut vakoja korkealla äänellä, ja kun Pekka seisahtui, oli entinen nimismies hänellä edessään synkkine Kainin kasvoineen.