"Sinäkö tulet onnelliseksi, sinäkö?" matki tuo kiivas kilpailija ivallisesti nuorukaiselle. "Sinäkö, sinäkö?"
"Niin, niin, juuri minä", vastasi Pekka, kun hän ensin oli selvinnyt hämmästyksestään, jonka tuo niin odottamaton kohtaus hänessä vaikutti. "Juuri minä".
"Millä tavalla, jos on lupa kysyä?" soperteli ilmestynyt vakoja vielä yhtä ivallisesti.
Pekka oli hetken vaiti. Ilmaisisiko hän kaikki?
"Niin", mietti hän itsekseen; "parempi on sen tehdä ensiksi kuin viimeiseksi". Hän sen kumminkin pian saisi tietää ja sanoisi sen minulle. Hän lausui siis kovalla ääneltä: "Minä tulen onnelliseksi Karhu-Antin Annin kanssa".
Vaikka entinen nimismies kyllä tiesi saavansa tämän vastauksen, pysyi hän kuitenkin välttävällä tuulella siksi kun hän kuuli mainittavan Annin nimen. Se ilo, joka ilmausi tuon onnellisen kilpailijan kasvoilla ja silmäyksissä, sepä pisti onnetonta kilpailijaa ja saatti hänet vielä pahaakin pahemmalle tuulelle. Kiukussaan oli hän vähällä ilmaista olleensa heitä salaa vartioimassa, mutta oikealle ajalla tuli hän miettineeksi asiaa ja oli tosin vaiti siitä. Sen sijaan lausui hän pahanilkisesti kasvojaan väännellen:
"Niin, minä tiedän kyllä sen, että sinä jo kauan olet katsellut Annia mielivillä silmin, mutta…"
Pekka vaan tirkisteli häntä.
"… mutta", jatkoi hän, asettuen uhkaavaan asentoon Pekan edessä, "mutta sinä et häntä kuitenkaan saa".
"Minäkö en häntä saa?" kertoi Pekka pitkäveteisesti. "Minäkö?"