"Miksi niin?"
"Etkö ymmärrä sen vertaa?"
"En, en todellakaan".
"Mutta minä ymmärrän vallan hyvin", liitti Anni. "Isä tarkoittaa, että venäläiset meille ankaruudella kostavat sen, kun olemme surmanneet yhden heidän joukostansa. Eikö niin, isä?"
"Aivan niin", vastasi Antti huolellisesti. "Muuten olisimme saattaneet olla jotenkin huolettomina heidän tähtensä…"
"Huolettominako!" keskeytti Vappu ja löi kätensä yhteen.
"Huolettominako, niinkö sanoit?"
"Juuri niin, huolettomina", kertoi Antti yhtä vakaasti.
"Siinäpäs on järkeä, siinä!" ihmetteli Vappu ja sanoja virtaili hänen suustansa kuin aaltoja koskessa. "Semmoiset sanat eivät maksa kahta killinkiä. Oletko sinä niin lyhytjärkinen, että luulet meidän saavamme olla rauhassa niin kauan kuin tuo kirottu kavaltaja on hengissä ja saa menetellä mielensä mukaan! Ei, ukkoseni, siitä saat olla varma, vaikka sitä akkasikin sinun päähäsi teroittaa. Sinä teit oikein tuhmasti siinä, kun et tehnyt hänelle niin kuin minä venäläiselle. Minä vakuutan sinulle, että niin kauan kuin hän elää, me emme saa lepoa emmekä rauhaa tällä paikkakunnalla; niin se on, uskot jos tahdot!"
"No, olkoon niin", jupisi Antti, joka monenkertaisen kokemuksen jälkeen oli tullut tarpeeksi vakuutetuksi siitä, että karhuja ja muita metsän petoja vastaan on paljoa helpompi taistella kuin kieleviä akkoja, ja sen hän oli usein ihmisille tunnustanutkin. Siksi oli hän mieluummin vaiti aina silloin kuin Vappu valeli häntä sanatulvillaan ja niin hän nytkin teki. Viimein lausui hän kuitenkin: