Hänen jälkeensä tuli kapteini ja sitten ne kaksi sotamiestä, jotka
Annia kantaa raastoivat.
Entinen nimismies ei ollut astunut vielä monta askelta rantakiviltä, kun hän jo kompastui nenälleen maahan.
"Antaa ukon levätä!" lausui Konoffski välinpitämättömästi, "siten pääsemme hänestä".
Mutta pahasta ei niin vähällä päästä kun kerran on sen kanssa liittoon käyty, sen sai kapteinikin kokea. Muutamat eteenpäin tunkeuvat venäläiset olivat vaan hänen työntäneet niin hitaasti maata tervehtimään ja pian oli hän taas jaloiltaan ja juuri alkamaisillaan asianmukaista nuhdepuhetta työntäjilleen, kun samassa suomalaisten veneestä lähetetty luoti mennä viuhahti niin läheltä hänen päätänsä, että hän, puoleksi säikähdyksestä ja puoleksi sattumuksesta, taas keikahti kumoon maahan, jossa hän hetkisen avutonna sätkytteli koipiansa, ollen melkein tunnotonna, sillä hän ei ollut tottunut sodan melskeesen.
"Anna maata ukkoraukan!" ivasi taas kapteini, kun eräs sotamies luuli velvollisuutensa vaativan nostaa häntä kauluksesta ja raastaa hänet etemmäksi maalle ryntääjäin jaloista. "Meillä ei ole hänen kanssaan mitään tekemistä".
Mutta vieläkään ei ollut kavaltajan loppu tullut. Taas koki hän kömpiä seisoalleen, joka kuitenkin oli hänestä hirveä yritys, sillä tiheään vinkuivat suomalaisten kuulat hänen ylitsensä kohden venäläisiä, jotka jo olivat kerinneet rantapensaiden suojaan.
"Surman syötävät! Kirottu hetki!" voihki hän tuskissaan, tietämättä mitä hänen olisi oikeastaan tekeminen säilyttääkseen henki raukkansa noilta hurjilta kansalaisiltaan.
Yht'äkkiä hyppäsi hän kuitenkin seisoalleen huomatessaan luotien vinkunan vähäksi hetkeksi hiukan tau'onneen, sillä suomalaiset silloin juuri astuivat maalle veneestään.
"Älkää — ampuko — kunniallista — kruunun palveluksessa — ollutta — miestä, — — minä — olen — suom — ruots — minä — olen — ihminen — herra!" parkui hän sanan kerrassaan täyttä kurkkuansa ja koki käsiensä viittauksilla tehdä asiaa vielä käsittävämmäksi, sillä sen hän itsekin tunsi, että hänen oma kielensäkin oli jo ruvennut liittoon hänen vihollistensa kanssa, koska se ei enää tahtonut niitäkään harvoja sanoja kuuluviksi tehdä, mitä hänen jäykistyneet ajatuksensa tuskalla kokoon saivat.
Mutta silloin näki hän ryntääjien joukossa kilpaveljensä Pekan, joka parhaallaan tähtäsi pyssyllään häntä kaataakseen, niin kuin onneton mies raukka luuli, vaikka Pekka ei enempää kuin muutkaan ryntääjät, joutunut huomaamaan tuota onnistumatonta puhujaa. Ja samassa laskeutui hän kiireesti taas maahan, sillä kuolema näytti nyt käyttävän kaikkia keinoja kunniallista, kruunun palveluksessa ollutta miestä vastaan. Kontaten ja itseään vieritellen saavutti hän tuskalla onnettomalle ruumiilleen suojapaikan samoissa pensaissa, joihin venäläiset olivat kätkeytyneet ja sattumus johdatti hänet suoraan kapteinin lähelle.