"En", vastasi kapteini, "sillä sinä juuri olet laittanut meidät tähän pulaan; ilman sinua olisimme hyvässä rauhassa Tampereella. Sen maksat sinä hengelläsi".
"Älä kiusaa kunniallista miestä, minä olen palvellut kruunua", kähisi pulassa oleva sen mukaan kuin ilman virta pääsi kulkemaan taas vuorostaan hänen ahtaasta kurkustansa, tuskin tietäen, millä hän uhkailisi kiusaajaansa. "Laske minut, johan minä tukehdun!"
"Tee niin, tee niin!" nauroi kapteini. "Tyttö", jatkoi hän vielä enemmän kiusatakseen uhriansa, "tyttö on minun käsissäni ja minun omakseni hän jääkin. Mitä tekisit sinä hänellä, koska et ilman minun apuani olisi häntä voinut saadakaan. Sinä kutsuit minua, minä tulin ja pidän saaliin omanani!"
Kun onneton mies kuuli nämä sanat, teki hän voimakkaan ponnistuksen, päästäksensä vapaaksi armottomasta kiusaajastaan. Mutta kapteinin kädet olivat liian kovasti tarttuneet häneen. Konoffski jatkoi:
"Tyttö seuraa minua Pietariin ja…"
"Minä jo kuolen!" parkui entinen nimismies.
"Ja siellä on hän tuleva minun vaimokseni", jatkoi venäläinen pilkallisesti. "Sinä et häntä saa, etkä sinä enää mitään tarvitse. Ole rauhassa hänen tähtensä, hän on kylliksi kaunis tullaksensa sievimmäksi rouvaksi mitä Pietarissa on, ja minä en säästä varojani häntä vielä kaunistaessani. Hän saa oleksia pelkässä kullassa ja seurustella ylhäisten kanssa. No, nyt olet kuullut tarpeeksi", ivaili kapteini ja kulutti kallista aikaansa tämmöisen vihollisensa kiusaamiseksi, sillä se huvitti häntä liian paljon tehdäkseen siitä pikemmin lopun ja mennäkseen johtamaan miehiänsä ryntääjiä vastaan.
Mutta ylönkatsottu kanto re'en kantaa, sanoo sananlasku ja sen sai kokea kapteinikin. Kiusaamiseensa oli hän niin mieltynyt, että hän ei keksinytkään laskeneensa jo melkein kuolemaisillaan olevan mies raukan toisen käden irti, ja sillä tämä oli yht'äkkiä irroittanut pienen pistoolin hänen vyöltään ja samassa oli sen luoti lävistänyt oman kantajansa ruumiin. Sillä oli kavaltaja taaskin pelastettu ja kapteini vieritteliihe saamatonna pensaan juurella.
"Ihmeen kaunis tyttö! Eikö niin? Seuraako hän sinua Pietariin kullassa uimaan", ivaili voittanut taas vuorostansa, katsellen kopeana voittamaansa kapteinia, joka samassa veti viimeisen hengenvetonsa, jättäen puolestansa ijäksi päiväksi rauhaan entisen nimismiehen, jonka hän juuri äsken aikoi jo pelastaa onnettoman kohtalon vainoomisista.
Mutta vasta nyt, kun kavaltaja oli saanut voittonsa ja alkoi siitä riemuita, vasta nyt hän heräsi puolinaisesta horrostilastaan, sillä luoteja vinkui yhtä mittaa hänen ympärillään, huomauttaen aseman vakaisuutta ja vaarallisuutta ja teroittaen rakastuneen mieleen olevan muutakin mietittävää kuin Karhu-Antin kaunosilmä Anni. Hän silmäili hätäisesti ympärilleen; kumpaisellakin puolellansa oli hänellä vihollisia miehiä, sillä nyt ei ollut hänellä enää turvaa entisiin ystäviinsäkään, venäläisiin, koska hän heidän johtajansa surmaamalla oli heidän perikatonsa välttämättömäksi tehnyt. Pitkää aikaa ei hänellä ollut viivytellä; nuo mustat silmät, kiväärin piiput, näette, kauhistuttivat häntä kovin siitä asti, kun hän oli Karhu-Antin maalitauluna seisonut. Muutamassa silmänräpäyksessä oli hän muutamien suurien kivilohkareiden välissä, johon hän koki piiloutua kuin jänes pensaasen. Täällä sai hän aikaa miettiä tarkemmin asemaansa, josta ei mikään muu kuin joku erinomainen ilmestys enää olisi voinut häntä kunnialla pelastaa; sen alkoi hän jo itsekin tajuta, niin kunniallisena miehenä kuin hän pitikin itseänsä, sillä vihaavathan tuhmat talonpojat herroja, eivätkä ymmärrä heidän tapojansa eikä käytöstänsä. Näin mietti onneton mies raukka kiven kolossa sillä aikaa kun pyssyjen paukkina saarnasi hänelle oikeuden kovuutta. Ja Anni, — riistääköhän vielä viimeinkin kova onni tuon lumoavan keijukaisen häneltä ja saattaa kentiesi hänet Pekalle! Olisipa se mieltä masentavaa, surkeata, — eivätköhän venäläiset kuitenkin surmaa häntä, nähdessään tappiolle joutuvansa. Jospa uskaltaisi onneton mies hiiskua piilopaikastaan mennäkseen sen tekemään, sillä muutoinhan Anni jää Pekalle kuitenkin eikä onnen hyljäämä mies parka saa siis rauhassa kuollakaan. Sillä kuolemahan on välttämätön, koska hän itse oli surmannut kapteinin, joka kentiesi olisi saattanut voittaa suomalaiset ja siis pelastaa hänenkin henkensä, vaikka Anni sittenkin olisi kyllä mennyt menojaan. Mutta parempi kai olisi kuitenkin ollut henki ilman Annia kun kadottaa molemmat ja olla vielä apuna suurimman vihamiehensä Pekan onnelliseksi pääsemisessä. Kovin surkeata! Tämmöisiä mietteitä risteili onnettoman kilpakosijan päässä piillessään kiven kolossa vihollisiansa.