"Jospa olisi kotona, niin…"
Nopeat askeleet keskeyttivät hänen sanansa. Molemmat ystävykset hiipivät rotkoon niin syvälle kuin pääsivät ja olivat valmiina laukaisemaan ladatut kiväärinsä, heti kun tarvittaisiin.
Heidän hämmästyksensä kasvoi yhä suuremmaksi, kun he huomasivat, että ohi kulkevat olivat venäläisiä. Vaikea oli kuvata heidän tunteitaan, kun he tunsivat vihollisten oppaan — Niiloksi.
He pidättivät henkeään hetkisen, joka tuntui aivan ikuisuudelta. Muutamien minuuttien kuluttua sanoi Jussi:
"Erityinen Luojan onni, ettei petturi tunne tätä onkaloa."
"Ohoo, kyllä hän sen tuntee", oli Onnin vastaus. "Mutta hän ei voi aavistaa ihmisten, kaikkein vähimmän meidän olevan täällä piilossa. Siinä tapauksessa olisimmekin hukassa."
"Niin, sinä olet oikeassa. Niilohan on myöskin kosinut Ilmaa, ja te olette siis kilpakosijat."
Onni nyökäytti päätään mitään virkkamatta. Hetkisen kuluttua hän vastasi:
"Eivät Ilma eikä hänen isoisänsä tahdo hänestä mitään tietää. Oh", jatkoi hän ja kavahti ylös kiivaasti: "Minä aavistan, että hän on antautunut venäläisten palvelukseen kostaakseen Yrjö Kinnuselle."
"Niinkö luulet?" sanoi Jussi.