Mutta miksi he siinä nukkuivat? Tähän kysymykseen saivat Onni ja Jussi pian vastauksen. Toisen sotilaan vierellä oli tyhjä viina- ja toisen olutpullo.
"Näistä kai on päästävä, muutoin he saattavat hälyttää toisia", sanoi Onni.
"Mutta on ikävä surmata turvattomia", sanoi Jussi. "Jos herättäisimme heidät."
Onni ei ehtinyt vastata, vielä vähemmin pidättää toveria. Yhdellä hyppäyksellä oli tämä toisen venäläisen kimpussa ja iski häntä pyssynperällä päähän. Iskun saanut nousi nuolen nopeudella ylös ja hapuili aseita, mutta kaatui jälleen maahan ja menetti tajuntansa.
Toverin huudosta heräsi toinenkin venäläinen. Hän tarttui heti kivääriinsä ja aikoi juuri nousta ylös, mutta samassa Onni, joka huomasi, että aikaa ei ollut yhtään hukattavissa, iski pitkän pajunettinsa hänen rintaansa.
Venäläinen kaatui ääntäkään päästämättä.
Melkein kädenkäänteessä oli Jussi pukenut päälleen vihollisensa puvun, samalla kun hän kietoi omansa venäläisen pitkään takkiin.
Onni seurasi silmänräpäyksessä esimerkkiä, ja pian olivat molemmat porilaiset muuttuneet venäläisiksi sotamiehiksi. Se joka oli kaatunut Jussin pyssyniskusta, alkoi nyt osoittaa elonmerkkejä.
"Pian täältä!" huusi rohkea suomalainen. "Ennenkuin hän tulee tajuihinsa ja ehtii toveriensa luokse, on meidän oltava kaukana täältä!"
Tehtyään venäläisten aseet kelvottomiksi ja otettuaan mukaansa ainoastaan heidän pajunettinsa kiiruhtivat molemmat suomalaiset eteenpäin minkä jaksoivat. Tulipalosta ja taistelusta Visuveden sillalla ei heillä ollut vähintäkään aavistusta.