"Va-ai niin", huudahti vääpeli, ja leveä hymy levisi hänen leukapieliinsä, "sinä sanot häntä kauniiksi, vaikka et ole edes enää naimaiässä."
"Enpähän minä hänestä", vastasi Hiukka kuivasti. "Eukkoni kuoleman jälkeen välitän enää viis kaikista tytönheilakoista, Ja sitäpaitsi on meillä kyllä nyt muutakin tekemistä kuin niiden jäljessä juosta."
"Siinä olet oikeassa", vastasi Spof. "Mennäänpä nyt katsomaan Yrjö Kinnusta. Kenties hän voi antaa meille tärkeämpiä tietoja kuin mitä voimme aavistaakaan."
"Siinä olet oikeassa", toisti myöskin Roth, joka toverin näin lausuessa näytti heräävän syvistä ajatuksistaan. "Hiukka on kyllä oikeassa. Nyt ei ole aikaa nukkumiseen eikä rakkaudenhaaveisiin. Eteenpäin siis!"
Pian nämä kolme suomalaista olivat pienen puutarhatilkun veräjällä.
"Onko tuo vanha Yrjö?" kysyi Roth viitaten valkopartaiseen ukkoon, joka oli istuutunut tuvan vieressä olevalle turvepenkille ja juuri korjaili puujalkaansa.
"Niin, hän se juuri on. Edellisessä sodassa hän oli melkein kaikissa taisteluissa, kunnes menetti jalkansa. Ja tyttö, joka juuri tulee ulos, on Ilma. Reipas ja kelpo tyttö hän on, ja se, joka saa hänet vaimokseen, ei varmaankaan ole naimistaan koskaan katuva."
Nähdessään kolme aseellista miestä peräytyi Ilma kauhistuneena muutamia askeleita ja huudahti:
"Isoisä, me saamme vieraita! Keitä he mahtanevat olla?"
Vanha sotilas varjosti toisella kädellään silmiään nähdäkseen paremmin. Lopuksi hän sanoi: