— Minä vastustan teidän pappejanne, koska en ole samaa uskontoa kuin te. —
Taas häpsähti Jemela. Toistamiseen hän mieli puhua, mutta uudelleen esti Olga hänet siitä.
— Kun minut pelastettiin Keltissä, olin hento lapsi. Jalo kasvatusisäni, jolla on minua kohtaan enemmän hellyyttä kuin oikealla isälläni, kasvatti minut yhdessä oman tyttärensä kanssa kansansa uskontoon. Siitä voit selvästi ymmärtää, että minä… —
Samassa hyöksähti Jemela Olgan eteen. Hän oli niin kauhean näköinen, että nuori tyttö tahtomattaan sulki silmänsä lausuen puoliääneen rakkaan Valterinsa nimen. Hän odotti joka silmänräpäys kuolemaa.
— Haa, taasen tuo sama nimi! — kiljui Jemela. — Kuka se on, josta sinä puhut? —
— Se, jolle olen vannonut rakkautta ja uskollisuutta. —
Jemela horjui takaperin. Hän tunsi enemmän kuin tarpeeksi kasakkaluonteen lujuutta tietääkseen, ettei hänellä nyt ollut mitään odotettavissa. Hänen tummat silmänsä säkenöivät koston himosta ja hän virkkoikin jääkylmällä äänellä:
— Hänelle saat sinä sanoa ikuiset hyvästit! Tässä elämässä et ole häntä enää koskaan näkevä! —
Olga kärsi kovaa kipua sängyssä. Köydet, joilla hänen kätensä oli sidottu, eivät antaneet vähääkään perää.
— Päästä minut irti, — pyysi hän kärsivällä äänellä. — Tähän ihan kuristuu. —