Hänestä ei tuntunut elämällä olevan enää mitään vetovoimaa. Hän toivoi toivomalla kuolemaa. Ei liikahtanut edes isänsä viimeisten sanojenkaan johdosta.
Lyhyesti kertoi sitte Jemela keskustelunsa Olgan kanssa ennen Elkan tuloa ja sanoi lopuksi:
— Häntä näkyy olevan meikein mahdoton saada myöntymään. —
— Ei sitä tarvitakaan, — vastasi Elka raa'alla ja vihaisella äänellä.
— Hänen täytyy totella isäänsä. —
Nyt nousi Olga pystyyn aivan kuin kuumeen kouristuksen pakottamana. Silmissä liekehti uhkaava leimu. Rinta kohoili rajusti ja molemmat kädet olivat lujasti puristetut kiihkeästi lyövää sydäntä vasten.
— Sinä olet luonnoton isä, kova, — virkkoi hän heittäen kylmän katseen Elkaan, — en tunnusta sinua isäkseni. Muista, että kuolen ennen kuin taivun sinun tahtoosi. Ennen kärsin tuhannet tuskat, kuin sitoudun tuohon! —
Näin sanoen hän osotti halveksivasti Jemelaan.
Tämä kohtaus olisi ollut kiitollinen aihe maalarin siveltimelle. Ei milloinkaan ollut kasakkatyttö näyttänyt niin rohkealta, niin viehättävän kauniilta, kun tuona tuokiona, jona hän vapaaehtoisesti valitsi kuoleman sen sijaan, että olisi sitoutunut siihen, jota hän kammoi. Hänen voimakas esiintymisensä vaikutti kasakkoihinkin niin, että nämä ensi hämmästyksessä yht'aikaa vetäytyivät taapäin.
Mutta ennen pitkää selveni Elka hämmästyksestään, Hänen raa'at kasvonsa saivat uudelleen kauhean näön. Nyrkki ojossa hän hyökkäsi sängylle, mutta kun oli ehtinyt ottaa tuskin paria askelta, painui nyrkkiin puristettu käsi alas ja hän riensi ikkunan ääreen huutaen:
— Mitä tämä merkitsee? Miehet pakenevat tykkien luota ja minun… —