— Ampukaa! — komensi Valter Jernfält. — Ei ainoakaan kasakka saa päästä pakoon! —
— Kas tuolla, luutnantti, — huudahti Onni nykäisten Valteria nutun liepeestä, — tuolla ne nyt ovat ne ikävöidyt! —
Näin sanoen hän osotti Elkaa ja Jemelaa, jotka vähän matkan päässä koettivat murtaa jääkäriketjua.
Huolimatta ruudin savusta ja kasakkojen suuresta epäjärjestyksestä oli Valter heti älynnyt Olgan. Ja jätettyään päällikkyyden erään rohkean, kokeneen aliupseerin käsiin, riensi hän Kokko, Kärki ja Onni perässä sinne päin, missä Elka oli.
Niin nopsa kuin kasakka avoimella kentällä onkin, ei hänestä metsässä ole mihinkään.
Tämän tähden ehtikin luutnantti tovereineen hyvissä ajoin vaaran paikalle. Jääkärit olivat täällä selvinneet jo neljästä kasakasta. Raivosta kiehuen koettivat Elka ja Jemela pakottaa ratsujaan eteenpäin. Maksoi mitä maksoi, heidän oli koetettava murtautua jääkäriketjun läpi ja kaiken toivonsa panivat he pitkiin keihäisiinsä.
— Ampukaa hevoset ensin, — kehotti Valter Jernfält, — jalkasin ei kasakoista ole mihinkään! —
Muutaman kyynärän päähän Valterista oli Onni asettunut erään puun taa suojaan, mistä hänen tarkka kiväärinsä kaatoi useita kasakkoja. Kun Elka huomasi, kuka semmoista tuhoa teki hänen riveihinsä ja näki päälle päätteeksi, että tuo rohkea ampuja oli yksinään, pakotti hän huutaen ja lyöden ratsuansa puuta kohden.
— Tule vain tänne, — murahti Onni, — sinäkin saat samallaisen paukun kuin muutkin. —
Näin sanoen hän kohotti musketin poskelleen, tähtäsi ja laukasi.