Mutta — luoti vinkahti sattumatta enemmän hevoseen kuin ratsastajaankaan.
Nopeasti hän latasi kiväärin uudelleen ja se oli jo taasen ampumakunnossa, kun Elka uudelleen tuli näkyviin. Pitkä keihäs välähti uhkaavana ilmassa ja Onni näytti jo olevan kuoleman oma, sillä hädissään hän oli lähtenyt puun turvista pois.
Mutta kiihkoissaan ollen ei Elkassakaan ollut varmuutta ohjaamaan iskua. Se sattui Onnin kivääriin ja poika tupsahti lyönnin voimasta selälleen.
Toisen kerran halkoi Elkan keihäs ilmaa ja nyt näytti rohkean pojan viimeinen hetki todellakin olevan käsissä.
Mutta sallimus ei vielä ollut vihkinyt häntä kuolemaan. Kaksi kimeää laukausta pamahti samassa ja Elka ratsuineen kaatui maahan.
Luutnantti Jernfält hyökkäsi esiin. Parin sylen päässä kaatuneista makasi Olga tainnuksissa. Hänen ottamisensa ylös oli tuokion tehtävä.
Mutta kun Valterin piti lähteä kantamaan kallista kuormaansa pois, kuuli hän hurjan huudon takanaan. Elka oli jälleen jaloillaan. Hän oli kauhean näköinen. Lävistetystä rinnasta pulppusi verivirta. Ponnistaen kaikki voimansa hän huusi kuoleman tuskissa:
— Tänne Jemela! Pois tyttäreni…! — Tähän uupuivat vanhan kasakkapäällikön voimat. Sakea verivirta purskahti suusta, hän kaatui kuolleena ratsunsa päälle.
Raivoavana kuin myrskyn puuska hyökkäsi Jemela esiin. Hänen takanaan näkyi kaksi muuta kasakkaa. Hurja raivo liekehti heidän silmistään, Keihäät ojossa he syöksyivät vinhaa vauhtia luutnanttia kohden joka ei uskaltanut laskea Olgaa luotaan pelosta, että tämä haavoittuisi taistelussa.
Epätoivon rohkeudella hän tarttui pistooliin. Luoti lennähtää ja yksi vihollisista ulvahtaen kaatuu heponsa selästä, Mutta mitä hyötyä oli tästä urhoolliselle savolaiselle? Hän joutui kuitenkin ylivoiman alle ja Olga temmattaisiin häneltä pois. Tämä ajatus antoi hänelle yliluonnollisia voimia. Laskettuaan varovasti nuoren tytön sen puun juurelle, johon hän itse nojasi, tempasi hän uuden pistoolin toiseen käteensä ja miekan toiseen valmiina antamaan henkensä niin kalliista kuin mahdollista.