Mutta tänä kauheana hetkenä tuli myöskin apua, joskin vähän.
Onni oli taas päässyt jaloilleen ja saanut kiväärin käteensä, latasi sen niin nopeaan kuin voi ja riensi henkensä kaupalla kamppailevan luutnantin avuksi. Entinen luonto oli pojalla taasen ja yksi kasakoista keikahti maahan.
Samassa hän jo ehti luutnantin rinnalle.
— Nyt on meitä kaksi kahta vastaan, — huusi Hiukan tyttären poika, — ja nyt sitä nähdään, kuka tässä…! —
Tuokiossa olivat kasakat saapuvilla. Suomalaiset odottivat levollisina heidän hyökkäystään.
— Jos sinulla on useampia laukauksia, niin tähtää vain hevosiin, — neuvoi luutnantti. — Kas niin! —
Näin sanoen ojensi Valter Jernfält pistoolinsa, kuului pamahdus — Jemelan hevonen keikahti hirnahtaen maahan. Kasakka, joka jäi eheäksi kavahti jaloilleen ja ryntäsi keihäs ojossa päin luutnanttia.
Kun Valter kerran oli saanut vihollisensa hevosen selästä pois, ei hänellä ollut hätäpäiviä, sillä hän tiesi, ettei kasakka jalkasin kyennyt tappelemaan.
Kylmän tyynenä sivalsi Valter keihään syrjään aivan kuin leikkikalun, hypähti sitte päättävän askeleen eteenpäin ja ennen kuin Jemela, joka auttamattomasti hämmentyi liikkeissään, ehti käyttää pistooliaan, virui hän halaistuin päin maassa verissään.
Heikko kirous pääsi vielä hänen huuliltaan — sitte oli kaikki lopussa.