Syysillan pitkää puhdetta kulutettiin lukemisella ja keskustelulla. Ja puheen aiheena oli tietysti päivän polttavin kysymys, sota.

— On se Sandels kelpo sotaherra, — lausui majuri, mutta enemmän minä kapteeni Malmia ihmettelen. Tekee niin loistavan retken Venäjälle semmoisilla sotavoimilla. Lempo vieköön, — jatkoi vanha sotilas innostuneena, — on ihan synti ja häpeä, ettei ylipäällikkö auttanut… —

— Älkää sanoko niin, — keskeytti tohtori. — Joukkoja on tarvittu toisellakin taholla. Syy on yksinomaan kuninkaassa ja hallituksessa, Miten oli varustettu esim. se joukko, joka nousi maalle Etelä-Suomessa! Surkeampaa ei liene muulloin nähty. Kuningas on itsepäinen ja niin naurettavan lapsellinen, että luulee olevansa toinen Kaarlo XII ja kaiken lisäksi vielä halveksii vihollista. Sen tähden menevät asiat, niin kuin ne menee. —

— Merkillistä, miten kaikki ihmiset käyvät Kustaa Aadolf raukan kimppuun, — virkkoi Amalia hieman harmistuneena. — Jos jokukaan noista ruikuttajista itse asettuisi hallitsemaan, niin saataisiin nähdä, miten kävisi. —

— Varmaankin paremmin kuin nyt, — sanoi majuri. — Mutta hänen isänsä, siinä se oli miesten mies. Kyllähän häntäkin morkataan tuhlaavaisuudesta ja ranskalaisten tapojen suosimisesta, mutta se oli ajan hengen mukaista. Kukapa voisi kieltää hänen urhokkuuttaan, joka historiassa hänelle omistetaan? Ja kuka sen kunnian, että hän on kohottanut Ruotsin sotamainetta? Ei kukaan, sillä hänen Venäjän sotansa ja ne voitot, jotka silloin sekä merellä että maalla saavutettiin, puhuvat kyllin hänen puolestaan. Vikoineen ja puutteineen hän sittenkin oli kuningas, jolla sydän oli oikealla paikallaan, sen sain itse monet kerrat omin silmin nähdä. Mitä taas hänen poikaansa tulee, niin… —

Samassa silmänräpäyksessä syöksyi sisään vanha Juho, kalpeana ja pelästyneenä.

— Mitä nyt? Mitä on tekeillä? — kysyi Patrik Jernfält hypähtäen ylös.
Amalia ja tohtorikin kavahtivat pystyyn.

Viimein Juho pääsi sen verran tolkulle, että läähättämällä sai sanotuksi:

— Nähkääs, kun mi-minä… minä… näin… ku-kummituksen! Se… se on varmaankin… sa-sama, joka… joka… —

— Minähän se vain säikytin vanhan Juho paran, — kuului samassa nuorelta sointuva ääni ovelta ja ennen kuin majuri ehti tointua hämmästyksestään, riensi Olga esiin ja heittäytyi hänen kaulaansa.