Hiukka ja Nella vaihtoivat ihmetteleviä ja hämmästystä ilmaisevia katsetta. Hyvään aikaan he eivät kyenneet saamaan sanaa suustaan, jolla aikaa Onni marssi ja teki temppujaan, että hiki valui pitkin otsaa.

Viimein Hiukka virkkoi vähän leppeämmin:

— Kuka sinulle on opettanut tuota kaikkea? Sinähän teit temput tottuneen sotilaan tavoin. —

— Siikalahden Rujo-ukko, — vastasi Onni reippaasti.

— Ahaa, nytpä ymmärrän, mikä sinua on niin usein sinne lennättänyt Tuo vanha rahjus on jo kahta vaille yhdeksänkymmentä, mutt'ei oo vielä sittenkään unhottanut sotilastemppuja, vaikka päälle päätteeksi miehellä ei ole jäseniä jälellä kuin toinen käsi ja jalan puolikas. Mutta ethän ole vasta kuin kuusioista vuotias! —

— Niin, iso-isä, kuusioista ja puolivuotta lisäksi, — vastasi Onni painavasti. — Mutta mitä se siihen kuuluu, miten vanha olen, kunhan osaan ampua ja marssia! —

Tämän puhelun kestäessä ukko Hiukan ja hänen tyttärensä pojan kesken muuttuivat Nellan kasvot yhä kalpeammiksi ja kun Onni oli lausunut viime sanat, vei äiti molemmat kätensä rajusti sykkivälle sydämmelleen. Kun Onni huomasi äitinsä liikutuksen, heitti hän pyssyn sänkyyn ja riensi tämän luo.

— Äiti, äiti, älkää vihastuko, — pyyteli hän ja kietoi kätensä äidin kaulaan, — minä tiedän, ettei siitä vaaraa tule. Me tahdomme tuota pikaa ajaa ryssän tiehensä ja sitte saamme olla levossa ja rauhassa. Rujo-ukolla on usein tapana sanoa, ettei Suomi koskaan pääse rauhaan, elleivät ryssät saa niin kovasti selkäänsä, etteivät enää uskalla pistää nenäänsä tänne. Ja miksi en minä saisi olla muiden mukana ajamassa heitä pois? —

Äiti raukka ei voinut muuta kuin hymyillä poikansa intomielelle. Mutta tuo hymy kylpi kyyneleissä, sillä suuret vesihelmet vierivät pitkin hänen poskiaan. Tuona hetkenä tuntui kuin sydän olisi pakahtunut hänen rinnassaan. Nyt kävi toteen hänen yöllinen aavistuksensakin, että sotilaiden tulo merkitseisi jotain onnettomuutta, sillä suurin onnettomuus hänestä oli kadottaa ainoa lapsensa, jonka hän oli tuskalla synnyttänyt ja lukemattomat kerrat vuodattanut kyyneleitä hänen tähtensä. Nellalla oli tämä poika ainoa lapsi ja sen edestä hän olisi uhrannut tuhannen omaa elämäänsä, jos olisi voinut.

Hyväiltyään hetken aikaa vapisevin käsin Onnin pellavakiharoita, isän perintöä, sanoi hän kääntyen Hiukkaan: