— Kiitos, kiitos, — lausui hän ja tumma puna sävähti hänen kasvoilleen. — Jynkässä ehkä tapaamme. Tien sinne kyllä löydän.
Näin sanottuaan hän riensi takasin yhtä ravakasti kuin oli tullutkin.
Koko aamupuolen päivää kulki Onni omissa mietteissään ovesta ulos ja takasin sisään näyttäen niin omituiselta, ettei ukko Hiukka malttanut viimein olla kysymättä.
— Mikä sinulla, poika, oikeastaan on? Oletko sairas? —
Äiti, joka istui nurkkapuolella mökkiä kehräämässä, pysähdytti samassa rukkinsa pyörimästä ja silmäili poikaansa levottomin katsein.
Ukko Hiukan täytyi toistaa kysymyksensä ja silloin vasta Onni vastasi:
— Minä tahdon sotilaaksi. —
Hiukalta, joka oli vuolemassa luudan vartta, sillä hänen talvitoimenaan oli luutien myyminen Kuopiossa, missä hän monivuotisella kaupallaan oli saavuttanut parhaiden luutien valmistajan maineen, jonka johdosta hänen ansionsa oli verrattain hyvä menoihin nähden, putosi luudan varsi käsistä ja hämmästyksestä pisti veitsenterällä peukaloonsa. Nellakin oli yhtä hämmästynyt, mutta lisäksi vielä niin pelästynyt, että polvi sattui rukkiin, josta se rymisten kaatui lattialle ja vanha pyörä meni kappaleiksi.
— Sinä sotilaaksi! — ärähti Hiukka ja mittasi nuhtelevin katsein tyttärensä pojan keskenkasvuista vartaloa. — Sinä sotilaaksi! Johan nyt jotain! Ensin kai sinun pitää oppia niin paljon, että jaksat edes kohottaa kivääriä. —
Mitään vastaamatta kiipesi Onni vikkelästi sängyn päälle, jonka kohdalla iso-isän luodikko seinällä riippui, sillä hän oli vielä liian lyhyt varreltaan voidakseen lattiasta käsin siihen tarttua. Hyppäsi sitte yhtä vikkelästi alas ja alkoi aika kevyesti heiluttaa luodikkoa ilmassa. Sitte teki reippaasti kaikki käsitemput itse kovalla äänellä lausuen komentosanat.