— Kas, kas, on siinä pojassa jo miehen alkua, — virkkoi hän. — Onni on ihan isänsä poika. Nähkääs siinä miehessä oli pontta ja varjele jos joutui sitä kokemaan. —
Sotilailla ei ollut enää aikaa viipyä. Sydämmellisesti käteltyään ja kiitettyään vierasvaraisuudesta mökin väkeä he erosivat. Tuskin olivat he ehtineet lautakujalle saakka, ennenkuin seisahtuivat kuuntelemaan. Mökiltä päin kuului läähöttämistä.
Onni juosta kipasee perässä, että lumi savuna ryöppysi ympärillä.
— Onko mitä asiaa? — kysyi Kokko ja katseli mielihyvällä pojan vereviä, pirteitä poskia.
— On. Tahdon kysyä teiltä, enkö minäkin voisi päästä sotilaaksi! —
Sotilaat vaihtoivat pari lämmintä katsetta, jonka jälkeen Kokko sanoi:
— Sitä emme me voi päättää. Kysy äidiltäsi ja iso-isältäsi. —
Onnin pää painui alas. Kasvoilla kuvastui surumielisyyden leima, joka väkisinkin herätti sotilaissa myötätuntoisuutta.
— No, no, poika, — lohdutti Kokko tarttuen Onnin kainaloon, — älä ole pahoillasi. Tulee se sinunkin aikasi. Pysy nyt vielä jonkun aikaa siellä vanhuksiesi turvissa, niin kyllä sitte pääset sotilaaksi. —
Nämä sanat tyynnyttivät Onnia hieman.