Valterin silmissä milt'ei musteni. Ensi hämmästyksestä olivat jääkärit pudottaa lakkinsa lantteineen. Samassa he huudahtivat yhteen ääneen:
— Kapteeni Jernfält! —
— Kokko, Kärki ja Onni, — virkkoi Valter ja ojensi uskollisille sotatovereilleen kätensä. — Jos tahdotte jäädä tänne, niin saatte elatuksenne kuolinpäiväänne asti, mutta jos aijotte matkustaa kotiinne, niin annan teille runsaat matkarahat. —
— Me ikävöimme Sulkavalle ja omaistemme luo, — sanoivat Kokko ja
Kärki yht'aikaa.
— Ja minä äidin ja iso-isän luo Lehtoniemen kärkeen, — virkkoi Onni katsahtaen ihastellen tähteä rinnassaan.
— Olkoon menneeksi, tapahtukoon teidän tahtonne, mutta täällä ei teidän enää tarvitse olla töllistelemässä. Tulkaa! —
Ja kansajoukon kaikuvasti hurratessa poistuivat Valter Jernfält ja hänen kolme toveriaan.
Muutamia päiviä tämän jälkeen läksi eräs purjealus suoraan Helsinkiin. Sen kannella seisoi kolme jääkäriä. Molemmat Jernfältit olivat antaneet heille runsaasti matkatarpeita ja nyt jättivät he ainiaaksi Ruotsin palaten iloisina ja onnellisina armaaseen syntymämaahansa, jonka edestä he olivat niin uskollisesti ja miehuullisesti taistelleet ja vertaan vuodattaneet.
Paljoa ei enää ole lisättävä kertomukseemme. Majuri Patrik Jernfält osti itselleen kauniin tilan lähellä pääkaupunkia, jonne hän usein matkusti leikkimään ja loruamaan nuorten Jernfälttien vallattomien poikien kanssa.
Ja kun Valter Jernfält ei ollut kadottanut haluaan sotatoimiin, astui hän erään ruotsalaisen rykmentin palvelukseen yleten täällä aikaa myöten korkeammille arvoasteille.