— Hänen on hyvä olla sielläkin, — vastasi majuri. — Ei hänen tarvitse huolia venäläisistä eikä heidän toimistaan, kunhan vain hoitaa virkaansa. —
— Oi, miten kaunista täällä on, — virkkoi Olga, kun olivat tulleet Pohjoissillalle. — Tämmöistä ei monessa pääkaupungissa liene nähtävänä. —
— Tuskin, lapseni, — vastasi Patrik Jernfält. — Nuoruuteni päivinä matkustelin paljon, mutta en missään nähnyt niin kaunisseutuista kaupunkia kuin Tukholma on. Sen luonnonihana asema on yleisesti tunnettu Euroopassa.
Nyt olivat he saapuneet sillan päähän. Sen itäiselle korvalle oli kertynyt melkoinen joukko kansaa, jota poliisimiehet koettivat saada hajaantumaan, mutta huonolla menestyksellä.
— Katsotaan, mitä siellä on, — sanoi Valter.
— Oletko niin utelias? — huomautti Olga hymyillen.
— Olen vähän. Olenhan nyt tukholmalainen ja siksi täytyy olla utelias. —
Näin sanoen hän jätti Olgan käden majurin kainaloon ja meni väkijoukkoon, joka vapaehtoisesti teki tietä nähtyään suomalaisen univormun.
Kohta pääsikin Valter toivottuun paikkaan. Mutta se, mitä hän näki, sai hänet ehdottomasti häpsähtämään.
Siinä seisoi hänen edessään sillan kaidepuuta vasten kolme Savon jääkäriä repaleisissa puvuissa. He ojentelivat läsnäolijoille päähineitään almuja pyytäen, että pääsisivät takasin kotimaahaan Suomeen.