On kevät 1810. Vuoret, laaksot, järvet ja metsät olivat lumipeitteensä luoneet. Lauhkea tuulenhenki hyväili poskea. Linnut lauloivat nyt, kuten muinakin keväinä, sulosävelin kiitosta Luojallensa.
Lähdemme Tukholmaan eräänä kauniina kevätpäivänä ja pysähdymme tämän kauniin kaupungin keskipisteeseen Pohjoissillalle. Mutta huolimatta siitä, että ympärillä versoi kevät kukkeimmillaan eivät mielet olleet niin iloisia kuin ne tähän aikaan tavallisesti ovat. Mihin katsoikin, kaikkialla kuuli pidätettyä kuisketta ja näki synkkiä kasvoja. Mikä oli syynä?
Rauha oli viimein tehty ja Suomi kadotettu.
Väkijoukossa, joka tänään oli liikkeellä, herätti kolme henkilöä muiden erityistä huomiota.
Yksi näistä oli Patrik Jernfält ja kaksi muuta Valter sekä hänen nuori puolisonsa Olga, joista edellinen oli Savon jääkäripataljoonan kapteenin univormussa.
Vasemmassa käsivarressaan Valter kantoi surunauhaa. Vähää ennen sodan loppua oli hänen isänsä näet kuollut ja hän sai periä tämän suurenpuoleisen omaisuuden.
Heidän hiljaa kävellessään Rahatorilta Pohjoissillalle päin tahdomme kuunnella heidän keskusteluaan.
— Oli se sentään aika hyvä onni, että niin hyvissä ajoin myin Niemen, jota sitä paitsi vihollinen ryösti ja poltti kohta teidän lähdettyänne Pulkkilasta, — sanoi Patrik Jernfält. — Muuten olisin minä jäänyt puille paljaille. —
— Niin, hyvähän se oli, — virkkoi Valter, — mutta ei muutto Niemestä
Sulkavalle tainnut juuri hauska olla. —
— Ei ensinkään, — vakuutti Olga. — Minä sain niin paljon kärsiä sinä aikana ja ellei toivo sinuun olisi minua elähyttänyt, niin olisin kenties menehtynytkin. Se minua kuitenkin ihmetyttää, ettei Fabian muuttanut Ruotsiin. —