Tänä vuonna talvi oli purevan kylmä. Sen pakkaset olivat kiintäneet umpijäähän koko Itä-Suomen mahtavan vesialan, Saimaan vesistön.
Tämän johdosta venäläisetkin voivat sekä suuremmalla varmuudella että nopeudella tehdä hyökkäyksensä Savoon. Siihen ryhdyttiinkin viideltä eri taholta, jotka ovat puoliympyrässä Saimaan rantojen seuduilla Mikkelin kaupungista itään. Nämä paikat olivat lounaasta käsin lukien: Mäntyharju, Kristiina, Puumala, Sulkava ja Rantasalmi.
Savon brigaadin ottaessa haltuunsa sille määrätyt paikat Mikkelissä ja sen ympärillä saapui sanoma, että venäläiset olivat 30-tuhantisella miesjoukolla hyökänneet maahan Keltisen ja Ahvenkosken kautta sekä että pienempiä kahakoita ja tappeluita oli tapahtunut Orimattilassa, Koskenkylässä, Loviisassa ja Kuuskoskella.
Nytkös Mikkelin seuduilla elämää ja intoa syntyi, sillä kaikkien mieli paloi halusta päästä tappelemaan vihatun vihollisen kanssa. Kapteeni von Fieandt, joka brigaadin ensi kertaa saapuessa yhtymäpaikkaan oli lähetetty Helsinkiin hakemaan sieltä niin paljo kelvollisia kiväärejä kuin mahdollista, saapui myöskin paikalle tavaroineen. Kun vihollinen jo tällöin oli ehtinyt niin pitkälle, että uhkasi jo Hämeenlinnaa, oli von Fieandt pakoitettu tekemään pitkän kierroksen ensin mainitulle paikalle ja sitte Kangasniemelle pohjoispuolelle Mikkeliä.
Kolmenkymmenenknuden asteen pakkasessa täytyi Savon brigaadin seista aseissa koko yö helmikuun 25 ja 26 päivän välillä, koska se joka hetki odotti venäläisten hyökkäystä.
Mikäpä muu se tuona aikana piti vireillä rohkeutta miehissä, ellei isänmaanrakkaus ja viha viholliseen! Ei koskaan rakkaus synnyinmaahan ole ollut niin uhrautuva, niin voimakas, kuin tässä isänmaamme viime taistelussa olemassa olonsa puolesta. Ei koskaan ennen ole suomalainen voima, sitkeys ja kestävyys osottautuneet paremmin näkyviin kuin noina öinä, jolloin pakkanen oli jäädyttää kaikki jäsenet. Tosin toimitettiin toista sataa miestä sairashuoneisiin, mutta muut olivat kuitenkin reippaita ja iloisia rohkaisten toisiaan sanoin ja teoin uskaltamaan kaikki synnyinmaan edestä.
Sitten kun brigaadin johtaja muutamia kertoja oli turhaan tarjonnut mieslukuisammalle viholliselle tilaisuutta taisteluun, alkoi hän, koska oli käsketty ainoastaan peräytymään, pitkän peräytymisretken Haukivuoren kautta Pieksämäelle Ouluun vievän tien varrella. Perin uupuneet sotilaat saivat täällä muutaman tunnin levon, joka olikin hyvin tarpeen. Tämän levähdyksen aikana tuli äkkiä varma tieto, että 2,000 venäläistä oli hyökännyt maahan Sulkavan seuduilla ja oli siis brigaadin selkäpuolella. Toinen tuhannen miehen suuruinen vihollisjoukko oli tunkeutunut Savonlinnasta Joroisiin ja oli ainoastaan noin kolmen peninkulman päässä.
Sitten kun useampia osastoja oli lähetetty eri tahoille ja kuormasto lähtenyt matkalle, poltettiin kaikki Varkaudessa olevat varat, etteivät ne olisi joutuneet vihollisen saaliiksi. Kenraali Tutshkow, joka johti vihollislaumoja, oli nyt lähennyt suomalaisia noin kahdeksan virstan välimatkan päähän.
Maaliskuun 11 päivänä tapahtui pieni kahakka Leppävirralla, missä 1,500 miestä komentava eversti Wlastow oli vähällä joutua suomalaisten saarroksiin. Mutta kun Cronstedt kielsi panemasta toimeen saarrosliikkeitä, pelastui Wlastow perikadosta.
Näin jatkettiin taas marssia pohjoiseen Vehmaismäelle. Pakkanen ja pyry vaikeuttivat liikkeitä, niin että vasta iltamyöhällä väsyneet suomalaiset pataljoonat ehtivät mainittuun paikkaan.