Ensimäinen peräytymisretki.
1.
Eräänä päivänä maaliskuun alkupuolella v. 1808 nähtiin yksinäinen hiihtäjä lipuvan aukean lumitasangon poikki, joka erotti Jynkän kylän alastomasta ja kallioisesta Lehtoniemen kärestä, joka on noin neljänneksen ruotsinpeninkulman päässä Kuopion kaupungista etelään. Tältä niemekkeeltä mainittuun kylään tulee suoriimmiten puolen peninkulmaa.
Vaikka hiihtäjä oli pakoitettu käyttämään tätä oikotietä Jynkän kautta, ei hän kuitenkaan olisi ehtinyt suorittaa matkaansa alle kahden tunnin. Syitä tähän viipymiseen oli useampia, mutta seuraavat kaksi olivat vaikuttavimmat. Lumi kantoi huonosti, sillä hangen pinta oli pehmennyt muutamia päiviä ennen kohdanneesta nuoskasta. Sitä paitsi oli nyt raju lumi-pyry, joka lakkaamatta tuiskutti miestä vasten kasvoja. Usein hänen täytyi pysähtyä puhdistamaan tukkansa, kasvonsa ja partansa tahmeasta lumesta, jolla välin sai hieman puhaltaa ja lepuuttaa jäseniään uusien ponnistusten varalle.
Jo aikaiseen aamulla hiihtäjä oli lähtenyt Jynkästä taipaleelle. Hän oli ensin aikonut hiihtää pohjoiseen päin Särkilahteen tervehtimään erästä siellä asuvaa sukulaistaan, mutta puolituntisen matkan taivallettuaan hän luopui tästä aikeestaan kääntyen takaisin Jynkän valkamaan. Täällä lumi oli tasaisempaa. Siinä hiihtäminen sujuili sukkelaan ja kepeästi. Jos tämmöistä jatkuisi pitkin matkaa, hän olisi kohta päässyt kotiinsa ja tämä ajatus ilahdutti tuota vanhaa hiihtäjää, Hiukkaa, seudun sukkelinta suksimiestä, vaikkakin oli jo nähnyt 70 ikävuottansa.
Mutta Hiukan ilo oli aikaista. Hän oli tuskin ehtinyt Lehtoniemen kären jyrkkärantaiselle rinteelle, kun kaksi hallipartaista takkukarvaa pistihe näkyviin rantapensaista. Hiukka häpsähti, sillä hän näki, mitä laatua nuo viholliset olivat, jotka näin äkkiä ilmestyivät hänen tielleen.
— Ahaa, — murahti vanha Hiukka itsekseen ja päästi olaltaan pitkän luodikkonsa, joka oli hänen alituinen seuralaisensa, — luulette kai minusta saavanne makupalan aamutuimaanne, mutta siihen olen liian laiha ja luiseva, senkin syöttiläät. Teistähän se taisi toinen pistellä poskeensa sen Torppa-Antin kuusivuotiaan tytön Mustallalahella. Tietäisin vain kumpi teistä — —.
Hiukka ei saanut lausettaan loppuun. Nälkä kurni susien suolia ja odotus kävi niistä liian pitkäksi. Samassa ne läksivät hölkkimään hiihtäjää kohti, josta mielivät saalista suihinsa. Mutta tarkkaan tähdätty luoti silmänräpäyksessä keperrytti toisen tulijoista kuolijaaksi. Toinen ja kaatunutta suurempi oli vielä jäleliä ja näytti ensi hämmästyksen mentyä ohi kaikista elkeistään päättäen tahtovan hyökätä kostamaan kaatuneen toverinsa puolesta.
— Tulimmaista, — urahti vanha hiihtäjä, — olen unhottanut puukkoni Jynkkään! Tulimmaista! Vai niin, vai tahdot sinäkin kintuillesi… tulee, lempo, kun tuleekin. Pitäisiköhän — — —
Kun luodikko ei ollut ladattu, teki Hiukka käännöksen ja painaltui pakoon. Hän hiihti polveillen Lehtoniemen poikki ja sitte jäälle. Susi seurasi kintereillä, mutta kun hanki huonosti kannatti, hidastutti se paljon suden juoksua, vaan samalla joudutti hiihtäjää hyvän taipaleen edelle.