Kun Hiukka vihdoin pysähtyi, huomasi hän olevansa Lehtoniemen ja Hietasalon saaren keskivälillä, joka sijaitsi kappaleen toista virstaa kaakkoon mainitusta niemestä. Etelässä kohoilivat Lahostensalon lumipeitteiset vaarat, idässä ja Hietasalon lumesta lyyhistyneiden metsien takaa siinti Säynesalon pitkä ranta kapeana viiruna. Pohjoisessa näkyi Kuopionniemen kupeella saariryhmä, jonka muodosti viisi suurempaa ja pienempää saarta ja näiden takana hulmuili kymmenittäin savupatsaita haalavan harmaata taivasta kohden. Siellä oli pieni, sievä Kuopion kaupunki.
Lännestäpäinkin, Lehtoniemen koilliskärestä näkyi sinistä savua keveästi leijailevan ylös pitkinä kierteinä. Tämä näky sai vanhan Hiukan rinnasta nousemaan huokauksen ja huolellisesti luodikkoaan ladaten hän mutisi:
— Somaa se olisi istua sielläkin lieden ääressä sen sijaan kun hapuilla täällä henkensä kaupalla. Tahtoisinpa — — —
Hän ei saanut jatkaa näitä ajatuksiaan. Susi oli jo aivan lähellä: Sen silmistä hehkui raivon tuli ja saaliin himo, kieli retkotti pitkällä avoimesta kidasta ja häikäisevän valkeat hampaat nähtävästi vain odottivat saavansa repiä vanhan hiihtäjän kappaleiksi. Kaamea, korviavihlova ulvonta, jonka susi tuon tuostakin päästi, ilmaisi myöskin sen murha-aikeita.
Hiukka ei ollut koskaan tuntenut pelkoa seistessään silmäkkäin näiden petojen kanssa, joita laumottain kovina pakkastalvina vilisi näillä seuduin. Mutta nyt hän ei voinut vapautua siitä puistuttavasta tunteesta, mikä hänet valtasi kuullessaan suden hurjaa ulvontaa. Hänen onnistui kumminkin ennen pitkää voittaa mielenmalttinsa takaisin, jonka jälkeen hän kohotti luodikon poskelleen. Mistään tietämättä susi juosta laukoi kohti. Kun se oli päässyt muutaman kyynärän päähän saaliistaan välähti luodikosta tulta ja luoti suhahti pedon takkuiseen turkkiin mitään vahinkoa tekemättä.
Huomattuaan ampuneensa harhaan tyyntyi hän vielä entisestään. Hiukka ei ollut ensi kertaa elämässään näin ahtaalla ja senpä vuoksi hän tiesikin, miten menetellä.
Vaikka kohta hän olikin seitsemänkymmenenvuotijas, kuten jo olemme maininneet ja josta ryppyiset kasvot, harmaa tukka ja valkoparta olivat selvinä todisteina, oli tästä huolimatta käsivarsien jänteissä pontta ja voimaa ja rinnassa rohkeutta. Yhtä kylmänä kuin lumikenttä hänen ympärillään hän odotti nälästä ja raivosta ulvovan pedon hyökkäystä. Loikahdus vielä ja se oli hänen edessään.
Jos syrjästäkatsoja etempää olisi nähnyt tätä ottelua, niin hän verratessaan suden ketteryyttä vanhan Hiukan jäykkään vartaloon epäilemättä olisi väittänyt, että viime mainittu joutuisi tappiolle. Mutta semmoinen väitös ei olisi pitänyt paikkaansa.
Vanhan, kokeneen metsästäjän silmä oli tarkka ja monivuotinen hiihto oli terästänyt käsivarret vankoiksi. Kun susi hypätä loikahti hänen päälleen ja terävien kynsien kouristus tuntui ukon ryntäillä, tämä työnnälsi rajusti ja vastustamattomalla voimalla pitkän tuliluikun piipun pedon ammottavaan kitaan. Susi kepertyi henkitoreissa heti hangelle ja Hiukka pani parastaan kohliessaan pedon päätä vuoroin pyssynperällä vuoroin piipulla, kunnes susi heitti henkensä. Sitte ukko hätäilemättä laahasi raadon Lehtoniemelle, etsi sieltä tämän kuolleen toverin ja peitti molemmat lumeen, josta hän käytyään ensin kotonaan levähtämässä noutaisi ne nylettäviksi.
Tavatessamme ensi kerran Hiukan oli hän kotimatkalla Lehtoniemen koilliskärkeen tämän "susisodan" jälkeen. Savu, joka järven toiselta puolen kohoten vei hänen ajatuksensa kotilieden ääreen, alkoi näkyä yhä selvemmin ja selvemmin ja kohtapa hän jo pääsikin hengästyneenä ja väsyksissä mökkipahansa luo, joka sijaitsi aivan niemen kärekkeellä alttiina pohjois-, koillis- ja itätuulille, joiden viimat puhaltelivat tämän laakson yli Kallaveden ulapoilta. Eteläpuolelta oli mökki kahden kallioseinämän suojassa. Yksi pääty olikin toista seinää vasten. Kallioseinien välitse vei kapea polku, ollen ainoana tienä maitse niemeen. Täältä se polveillen Lehtoniemen kallioiden lomitse ulottui hyvän matkaa sitä tietä kohti, joka Kuopiosta vie Heikinniemeen ja täältä Varkauteen, Rantasalmelle ja Savonlinnaan.