Pantuaan suksensa pieneen lautavajaan ja puisteltuaan enimmät lumet päältään avasi Hiukka varovasti tuvan oven ja astui sisään, jolloin hän kuuli iloisen huudahduksen:

— Nyt ei ole mitään hätää, äiti! Iso-isä on kotona! —

Nämä sanat lausui vereväposkinen, kuudentoista vaiheilla oleva reipas poika. Hän kumarsi ensin vanhalle hiihtäjälle ja vilkaisi sitte pimeään nurkkaan, josta kuuluva kahina ilmaisi, että siellä oli joku. Poika jatkoi:

— Käykää, iso-isä, lieden ääreen lämmittelemään! Se lienee hyvin tarpeeseen. —

— Kylläpä onkin, — tuumi vanhus, pyyhkäsi märät suortuvat otsaltaan ja suori sormillaan niin hyvin kuin voi lumesta märkää, rinnoille saakka ulottuvaa partaansa. — No, kyllä sitä on ollut monta mutkaa matkalla Jynkästä tänne, mutta kun niistä on hyvin suoriutunut, unohtaa ne mielellään, varsinkin kun Tapiolan emäntä tänään on ollut tavallista suopeampi. —

Ukko Hiukka, kuten melkein kaikki siihen aikaan, oli hyvin taika-uskoinen ja rukoili mielellään korkeampia jumaluusvoimia, varsinkin vanhoja pakanallisia, joita hän piti erinomaisen suuressa arvossa. Usko näiden vanhojen jumalien olemassaoloon, vaikka kristinopin valon olisi luullut poistaneen kaiken henkisen pimeyden, eli vielä kansassa esiintyen monessa muodossa. Varsinkin ilmeni tämä siten, että rukoiltiin tarpeen tullen näiden apua tahi että loitsuissa ja manauksissa mainittiin näiden nimiä. Ja se, joka meidän rientoilevan sivistyksen aikakaudellamme tutkii kansamme entiselämää, huomaa kohta, ettei tuo vanha pakanallinen peru kansan tavoissa, joka niissä on säilynyt satujen, laulujen ja tarujen kautta, ole vieläkään kokonaan lähtenyt.

— Niin, Mielikki on ollut minulle varsin suopea, — toisti vanha Hiukka istuutuessaan karkeatekoiselle penkille roihuavan lieden ääreen ja sukien partaansa tyytyväisin mielin, koska viimeinkin oli päässyt nauttimaan mökkinsä lämpöä ja rauhaa.

— Mitä sitte on tapahtunut, isä? — kysyi samassa eräs nainen, joka nyt astui esiin nurkasta ja ystävällisesti tervehti vanhusta. — Oletteko nähneet hallipartoja? —

— Olen, — virkkoi Hiukka. — Olen kaatanut kaksi sutta. Aika petoja ne olivatkin. Toinen sai hyvin äksyn lopun, mutta kun olin unhottanut puukkoni Jynkkään, oli toinen vähällä pistellä minut poskeensa. —

Ja sitten Hiukka kertoi seikkailun juurta jaksain alusta loppuun. Hänen lopetettuaan virkkoi Onni: