Nyt kävi Onnin vielä pahemmin. Eräs kartessin siru tappoi miehen hänen takanaan temmaistuaan ensin hänen oman hattunsa ja repien sen riekaleiksi. Ilkeä sähäjäminen ja kova ilmavirta, jotka syntyivät kartessin lentäessä, saivat aikaan, että Onni otti aika kuperkeikan, jolloin hänen kiväärinsä singahti hyvän matkaa kädestä.
— Herra varjelkoon, ei toki poika lie haavoittunut, — huusi Kokko juosten äimistyneen Onnin luo ja otti hänet käsivarsilleen.
— Sitä se tekee, kun ottaa lapsia sotaan, — irvisteli muuan lähellä oleva sotilas.
— Suusi kiinni! — ärjäsi Kärki. — Minkähän lainen itse lienet ollut ensi kertaa tulessa ollessasi! —
Kärki oli tuskin ehtinyt saada viimeisen sanan huuliltaan, kun singahti särkynyt kartessi ja vei ivaajan korvan mennessään sekä hurahutti miehen suin päin hankeen. Kovasti parkuen karkasi mies jälleen pystyyn ja juosta loikki tiehensä.
Onni oli tällä välin taasen vetristynyt entiselleen ja kun Duncker toisen kerran rynnisti jäälle, ei vanhan hiihtäjän tyttärenpoikaa ollenkaan pelottanut luodit eivätkä kartessit, joita tavan takaa satoi joukkoon.
Kun taistelu oli kuumimmillaan ja muutamia savolaisista jo oli kaatunut, eivät Kokko ja Kärki enää voineet vaimentaa haluaan päästä käsirysyyn vihollisen kanssa. Muutamia jääkäriä mukanaan he riensivät Dunckerin luo. Kokko alkoi:
— Kapteeni, tämä ei käy ollenkaan päinsä. Antakaa meidän pistimet tanassa käydä päälle ja ottaa vihollisen jykevät tykit, jotka meitä vahingoittavat. Ratsuväkeä ja jalkamiehiä emme pelkää. —
Kapteeni Duncker katsoi puhujaan terävästi, mutta nähdessään toistenkin sotilaiden olevan samaa mieltä, vastasi hän:
— Sen te, pojat, kyllä saisitte tehdä, ellei vihollinen olisi niin paljoa mieslukuisampi meitä. Nyt se on mahdotonta, —