Vähän matkaa Oulun eteläpuolella on Oulunsalon kirkko ja kirkonkylä.
Tänne oli viides brigaadi leiriytynyt päällikköään odottamaan.
Oli aamu huhtikuun 29 päivänä 1808. Aurinko säteili lämpimänä ja loihti keväisestä maasta esiin pikku kukkia toinen toisensa jälkeen. Kaikki näytti luonnossa niin tyyneltä, rauhaisalta. Kaino puro liritti reipasta vauhtia kivien lomissa. Linnut lauloivat suloisia huomenhymnejään ja niiltä paikoin, minne aurinko tuskin koskaan pääsi heittämään lämpöä sädehtivää valoaan, kimmelsi kovan talven jätteitä, jäätä ja lunta. Mutta kohta olivat nämäkin Puhurin vallan merkit sulavat joko valuen alas maan sisään tai juosten ouruina yhtyäkseen suurempiin pääreitteihin.
Eräällä nurmen terää tekevällä hautakummulla Oulunsalon pienessä, kauniissa kalmistossa istuivat Kokko ja Kärki keskustellen. He olivat aivan retken alusta pitäen kuuluneet Savon jääkärirykmentin henkivartiopataljoonaan ja olivat nyt toista kertaa pääsemäisillään marssimaan niiden seutujen kautta, jotka heidän äsken oli täytynyt jättää ahdistavalle viholliselle.
Senpä tähden he syvästi surkutellen ajattelivatkin alkavaa retkeä.
Heidän parhaillaan täydessä toimessa ilmaistessaan toisilleen huolensa ja toiveensa tuli Onni saapuville. Kokko huomasi hänet ensin ja huudahti:
— Mikä sinun päähäsi on pistänyt, poika? Sinunhan piti pysyä kokonainen kuukaus Oulussa äkseeraamassa ja nyt… —
— En voinut kärsiä sitä, — keskeytti Onni. — Ja sitä paitsi osaan temput. Tahdon seurata teidän mukananne kotiseudulleni katsomaan äitiä ja iso-isää. —
— Vai niin, jo tuli kotiin ikävä, — tokasi Kärki vähän pisteliäästi.
— Niin, niin, johan sen arvasikin. —
— Siinä erehdytte, isä Kärki, — vastasi Onni kiemauttaen ylväästi päätään. — Minäkin tahdon puolestani olla ajamassa ryssiä pois kotiseudulta. —
— No, siitä sinä voit kysyä tuolta, joka tuolla ratsastaa tänne, — huomautti Kokko viitaten erääseen upeaan ratsastajaan, joka upseeriensa ympäröimänä lennätti hautausmaata kohti.