Valkean ratsun selässä istuva mies oli Juhana August Sandels. Mukanaan oli hänellä uhkea everstiluutnantti Fahlander ja majuri Lagerberg Länsipohjan rykmentistä sekä molemmat ajutanttinsa C.G. Wallgren, Savon jääkärijoukon luutnantti ja Daniel von Fieandt, Karjalan jääkärijoukon luutnantti.
Muutamilla räväköillä hypyillä pääsi Onni kapealle, kirkon ohi vievälle tielle. Pojan tulo tapahtui niin äkkiodottamatta, että Sandelsin ratsu säikähtäen hypähti sivulle ja oli vähällä nakata selässä-istujan maahan.
— Mitä nyt? Mitä sinä kujeilet! — kivahti Fahlander ja ohjasi ratsunsa suoraan Onnia kohti.
Tällä välin olivat Kokko ja Kärki rientäneet kirkkomaan aidalle, jonka takaa he utelijaina kurkistivat nähdäkseen, mitä tapahtuisi.
— Tahdon puhella kenraalin kanssa, — virkkoi Onni hieman peloissaan äskeisen häiriön johdosta.
Sandels oli saanut juoksijansa tyyntymään. Viivyttelemättä hän ratsasti
Onnin eteen, kiinnitti suuret silmänsä tähän ja sanoi:
— Min' oon nähnyt sinut ennenkin, poika! —
— Kyllä, Toivalassa, — vastasi poika katsoen terävästi kenraalia silmiin.
Tämmöiset reimat vastaukset miellyttivät Sandelsia samoin kuin henkilötkin, jotka silmää räpäyttämättä voivat katsoa häntä suoraan kasvoihin. Hän sanoi sen tähden:
— Mitä tahdot? Anna tulla joutuin, sillä minulla on kiire! —