— Kerrassaan raukkamaista, etten minä saa olla mukana, — huokaili hän. — Toiset saavat nyt taistella Suomen edestä, mutta minun täytyy istua kotilieden ääressä, vaikka sekä ruumis että sielu ovat terveet. Siinä on enemmän, lempo vieköön, enemmän, kuin mitä jaksan kärsiä! —

Mutta kun sitte alkoi Suomen armeijan peräytymisretki, tuli majuri vähitellen miettiväksi.

— Milloinkahan mahtanevat pysähtyäkään, — puheli hän tyttärelleen saatuaan tietää, että Klingspor oli ehtinyt aina Raahen tienoille. — Kummallista. Kun olisi saatu pitää Klercker tai Stedingk, niin olisi pitkänuttujen kopeileminen loppunut hyvin lyhyeen. —

Amalia ei vastannut mitään, sillä hän tiesi, ettei se olisi merkinnyt mitään, kun isä veti tuota nuottiaan.

Sillä aikaa kun Savon brigaadi levähti Pulkkilan kirkonkylässä, tapahtui Junnon kylän eteläpuolella aika kova ottelu puolen peninkulmaa etelään mainitusta kirkonkylästä. Urheaa vastarintaa tehtyään täytyi Savon jääkärien jotka täällä olivat tulessa, vetäytyä päävoiman turviin. Ja mikä eniten huolestutti jääkäriä, oli se, että he olivat kadottaneet rohkean päällikkönsä, erään nuoren luutnantin. He eivät tienneet, oliko tämä kaatunut vai joutunut vangiksi.

Nuori luutnantti, joka oli ensi kertaa sodassa, oli kyllä saanut haavan olkapäähänsä, mutta se ei ollut sen vaarallisempi, kuin että hän voi laahustaa taistelupaikalta ja päästä illan hämyssä turvalliseen paikkaan. Kaikeksi onneksi hän tapasi erään Niemen kartanon torpparin, jonka kyydissä pääsi ajamaan majurin kartanoon.

Iltamyöhällä saapui haavoittunut sotilas tänne. Niin pian kuin Patrik Jernfält oli saanut tietää tulon, tuotatti hän sotilaan luokseen, toimitti tämän itse vuoteeseen ja sitoi haavan.

Pari päivää makasi haavoittunut tunnottomassa tilassa houraillen, jolloin häntä huolellisesti hoiti Amalia ja tämän nuori ystävätär, kaunis Olga Pavluka. Molempien tyttöjen hellä huolenpito vaikutti viimein sen, että haavoittunut tointui. Paikalle kutsuttu lääkäri selitti myöskin, ettei haava ollut vaarallinen ja että toipuminen kohta alkaisi, koska luutnantti muuten oli ruumiiltaan terve ja turmeltumaton.

Kun haavoittunut ensi kerran herätessään avasi silmänsä, sattuivat ne tyttöihin. Hän hämmästyi huomattavasti ja aikoi puhua, mutta samassa aukeni ovi ja majuri astui huoneeseen. Kun tämä osaaottavasti oli kysynyt haavoittuneen vointia, tiedusteli hän tämän nimeä.

— Valter Jernfält, — kuului hiljaa nuorukaisen huulilta.