— Valter Jernfält! — huudahti majuri ja peräytyi pari askelta. Amalia ja Olga punastuivat korviaan myöten. — Sitte kai asuu isä Sulkavalla? Eikö niin? —
Valter Jernfält tarkasteli majuria hetkisen ihmettelevin katsein. Sitte hän virkkoi:
— Niin, hän asuu Sulkavalla. —
— No, mutta jumaliste, minähän ällistyn ihan mykäksi! — huudahti majuri. — Totisesti sinä olet veljenpoikani! Tässä edessäsi näet majuri Patrik Jernfältin, Jumalan armosta vanhan sotilaan! Hoi Amalia, tuleppas nyt tänne tervehtimään serkkuasi ja on kai sinullakin, Olga Pavluka, ystävällinen sana häntä varten. No, mutta tämähän nyt oli ihmeiden ihme, että sinä tulit tänne, poika! —
Valter Jernfältin hämmästys oli niin suuri, kuin olla voi. Alussa voi hän sanoa ainoastaan:
— Olenko sitte Niemessä? —
— Tietysti, lempo soita, et kai sinä muuallakaan! — huusi majuri. — Tulit tänne melkein puolikuolleena. No, tytöt, mitä siellä kainostellen seisotte? —
Amalia astui ensinnä tervehtimään serkkuansa ja toivotti tämän tervetulleeksi. Nuori luutnantti loi häneen katseen, joka näytti sanovan: kaunis olet serkkuni. Sen jälkeen astui Olga Pavluka esiin ja ojensi luutnantille pienen kätensä. Ja kun nuorukainen katsoi noihin neidon tummiin, tavattoman syviin silmiin, virtasi läpi koko hänen voimakkaan vartalonsa outo vavistus. Hän tunsi myöskin, miten Olgan käsi vavahti tervehtiessä. Oliko tämä ensi kohtaus ehkä ratkaissut heidän tulevaisuutensa?
— Jätetään nyt poika rauhaan, — sanoi majuri, sitte kun tervehdykset oli vaihdettu. Koeta nyt nukkua, niin pääset jo muutaman päivän kuluttua jälleen jaloillesi. —
Valter Jernfält koetti, mikäli suinkin voi, noudattaa majurin neuvoa, mutta turhaan. Miten tahansa hän kääntelihekään vuoteellaan, olivatpa silmät auki tai kiinni, näki hän myötäänsä Olga Pavlukan edessään, tuon tummakutrisen olennon, jonka huulilla aina päilyi lempeä, raikas hymy ja jonka suurten silmien syvyyttä ei kukaan olisi voinut mitata. Viimein hän kuitenkin vaipui unen helmoihin oltuaan valveilla pari tuntia.