2.
Valter Jernfältin kostuminen kävi hitaammin, kuin luultiin. Kahdeksantoista päivää oli jo kulunut hänen tulostaan Niemeen ja silloin vasta onnistuttiin saamaan luoti olkapäästä pois. Mutta tätä toimenpidettä seurasi niin arveluttava heikkous, ettei lääkäri kokonaiseen viikkokauteen voinut antaa varmaa lausuntoa, paranisiko sairas vai menisikö manalle.
Majuri Patrik Jernfält ikävystyi vieläkin enemmän aikojaan nähdessään lääkärin epäilevän muodon. Sekin vielä tuskastutti lisäksi, ettei hän saanut olla sairaan luona niin usein, kuin olisi halunnut. Lääkäri oli näet sanonut, että ainoastaan suurin hiljaisuus voi vaikuttaa toivotun käänteen sairaan tilassa.
Amalia ja Olga Pavluka saivat sentään luvan vuorotellen käydä hoitamassa haavoittunutta.
Viimein kuitenkin nuoruuden voima katkasi kuoleman kärjen. Eräänä päivänä ilmoitti lääkäri, ettei mitään vaaraa enää ollut olemassa ja kääntyen molempiin tyttöihin hän sanoi merkitsevästi:
— Tosin on minun taitoni auttanut paljon tässä arveluttavassa tapauksessa, sen minä uskallan kehaista, mutta ilman teidän apua ja hellää huolenpitoa ei haavojen polttoa luultavasti olisi saatu sammumaan. —
Amalia kohotti hiljaa ruskeakutrista päätään ja hymyili nuorelle lääkärille, joka vasta äsken oli saapunut paikkakunnalle, mutta oli ehtinyt saavuttaa ympärystönsä täyden luottamuksen taitavuudellaan ja ystävällisellä käytöksellään kaikkia kohtaan.
Olga Pavluka punastui korviaan myöten ja juoksi kuin hätyytetty hirvi huoneesta pois. Eteiseen päästyään puhkesi hän suuttuneena itsekseen sanomaan:
— Mikä häpeä, etten voinut olla punastumatta. Mitähän Amalia ja setä siitä sanovat! —
Eräänä päivänä, kun Valter Jernfält oli tavallista virkeämpi, sanoi hän sängyn laidalla istuvalle majurille, sitte kun hetken aikaa oli puheltu osaksi Sulkavalla asuvasta veljestä osaksi sodasta ja toiveista sen edullisen jatkumisen suhteen: