— Mutta sanokaapas, setä, kuka on Olga Pavluka? Varmaankaan ei suomalainen? —
— Mitä sinä hänestä kyselet? — vastasi majuri kuivasti ja kääntyi toisanne päin. Mutta nähdessään veljenpoikansa tutkivan katseen olevan hellittämättä tähdättynä häneen sanoi hän:
— Neljän päivän perästä täyttää hän 21 vuotta. Siksi toivon sinun olevan jo niin tervehtyneen, että voit olla pystyssä ja kuulla kertomusta, miten hän on joutunut hoteihini. —
Näin sanottuaan jätti majuri veljenpoikansa kiivain askelin.
— Kummallista, — ajatteli tämä, — jotain täytyy tässä piillä, se on aivan varmaa. —
Kun neljä päivää oli kulunut, astui majuri Patrik Jernfält Amalian ja Olgan seurassa potilaan huoneeseen, sillä Valter oli vielä liian heikko ollakseen jalkeilla. Kun kaikki kolme olivat asettuneet istumaan sängyn ääreen, alkoi majuri:
— Se joukko, johon minut oli komennettu, nimittäin pataljoona Savon jalkajääkäri-rykmenttiä, oli asettunut levähtämään Orimattilaan. Oli kaunis, lämmin kesäpäivä, ja kun sotilaat olivat jokseenkin uuvuksissa eivätkä vakoilijat olleet keksineet jälkiä vihollisesta, niin sai puolet joukosta ruveta levolle ja toinen jäädä sillä aikaa vahtiin. Iltapäivällä tulla lennättää ajutantti kylään tuoden mukanaan tiedon, että kuningas oli tulossa. Siitäkös elämää ja liikettä leiriin, sillä jokainen tahtoi näyttäidä siistiltä ja reippaalta majesteetin tullessa. —
— Viimein hän pitkän odotuksen perästä tulikin. Hän kulki pitkin rintamaa riviltä riville, miehestä mieheen, puheli ystävällisesti ei ainoastaan upseerien, vaan myöskin sotamiesten kanssa saaden näin kaikkien mielet puolelleen. Kun hänen seuraavana aamuna piti lähteä pois ja hän ratsasti taas riviltä riville, sanoi hän vakavasti:
— Pitäkää, pojat, tarkkaan silmällä, olen kuullut erään kasakkaparven samoilevan Kelttiin päin! —
Nämä sanat saivat meidät vieläkin huomaavimmiksi. Kuninkaan lähdettyä pidettiin sotaneuvottelu ja siinä päätettiin, että läksisimme verkalleen marssimaan Keltin varustuksia kohden. Yön tultua läksi joukko liikkeelle ja kuten ainakin sinä, Valter, tiedät, niin ei Orimattilasta Kelttiin ole mikään lyhyt matka. Pimeys ja hankaluudet matkalla olivat myöskin suureksi esteeksi hidastuttamaan nopeutemme alle tavallisen määrän.