Mutta vielä ennen päivän koittoa saimme me kasakkojen vahtitulet näkyviimme. Minun johtooni oli uskottu etujoukko, koska jo lapsuudesta pitäin tämä paikka oli minulle tuttu. —
— Niin, isäni on puhunut usein tuosta onnellisesta nuoruuden ajasta, — keskeytti luutnantti, jolloin hänen katseensa uinailevin ilmein merkitsevästi kiintyi Olga Pavlukan kauneihin, punehtuviin kasvoihin.
— Siitä ei ole nyt aikaa puhua, — keskeytti vuorostaan majuri ärähtävällä kärsimättömyydellä, — ja sen tähden palaan kertomukseeni. Vankkoja poikia, oikein tottunutta metsänkävijää ja karhunajajaa olivat joukkoni miehet ja toivoinkin voivani saada heidän avullaan paljon aikaan, eritoten koska vielä useat heistä tunsivat seudun.
Nelin kontin ryömien lähenimme siis niin lähelle vahtitulia, että näimme sekä liekaan pannut hevoset että myöskin miehet ja naiset leiritulien ympärillä. Tästä oivalsin, etteivät nämä kasakat olleet saporogeja, sillä tämä heimo aron kansaa ei suvaitse koskaan naisia mukanaan, vaan houkuttelee joko matkustajia rupeamaan heimon jäseniksi tahi ryöstää nuoria poikia muista kansoista ja kasvattaa nämä sitte omien heimotapojensa mukaisesti. Tällä tavoin ovat juuri saporogit alituiseen voineet pysyä yhtä suurilukuisina. Niin, — jatkoi majuri, jonka tapa oli aina lämmöllä kerskata tästä puolivillistä aron kansasta, — tahdonpa sanoa teille, ettei ole niinkään helppoa päästä täysveriseksi saporogiksi, josta tässä sivumennen tahdon mainita. Vähää ennen sodan syttymistä matkusti eräs rykmentti-tovereistani, seikkailuhaluinen luonne, mutta muuten kelpo poika, kasakkojen maahan, sillä häntä huvitti saada omin silmin nähdä tuota merkillistä kansaa, jonka hetmanina [kasakkapäällikön nimitys] Mazeppa, Kaarlo XII onneton liittolainen, oli ollut. Täällä ollessaan sai hän kerran nähdä miten neljä vankkaa miestä halusivat saada täysverisen saporogin tunnustuksen. Tämä tapahtui erityisen koetuksen kautta. Jokaisen täytyi pienellä purrella laskea kolmetoista Dniepper-joen vaarallisinta koskea, joista suurin oli lähemmä 15 jalan korkuinen. Näistä neljästä onnistui ainoastaan yhden päästä eheänä ja hänet tunnustettiin täysveriseksi saporogiksi. Kaksi hukkui ja kolmas kääntyi takasin vaaralliselta taipaleelta jo ensimmäisestä koskesta päästyään. Mutta nyt kertomukseeni!
Siitä, että naisia oli vahtitulien ääressä, huomasin, niin kuin jo olen maininnut, etteivät nämä olleet noita sotaisia saporogeja. Mihin heimoon kuuluivat nämä sitte? Olivatko donilaisia, ukrainalaisia vai jajskia?
Olipa miten oli, heidän sukuperänsä totta puhuen oli minusta saman tekevä. Siinä oli minusta kylläksi, että he olivat vihollisia. Kun olin lähettänyt päällikölle sanan jouduttaa päävoiman marssia, sijoitin vakoilijajoukkoni sopivaan paikkaan pitämään silmällä, mitä tapahtuisi.
Tähystellessäni erään rohkean ja reippaan ali-upseerin sekä muutamien vankkakourien jääkärien kanssa muutaman suuren kiven takaa äärimmäisiä leiritulia, joista olimme tuskin parinkymmenen kyynärän päässä, yltyivät äänet tulien ympärillä yltymistään ja viimein huomasin, että kahden keski-ikäisen miehen välillä syntyi riita. Toinen — se oli myöskin hurjempi ja luultavasti myöskin riidan alkaja — osotti usein erästä kaunista naista, joka pieni lapsi sylissä oli istuutunut muutamalle mättäälle vähän matkaa nuotiosta. Näin selvästi, miten vaimo parka tuskallisesti puristi pienokaista rintaansa vasten.
Kun riitaa oli miesten kesken jatkunut muutamia minuutteja, syöksyi miehistä hurjempi naisen kimppuun, iski häntä rajusti päähän ja tempasi lapsen käsiinsä.
Samassa kuulin ali-upseerin mölisevän karkean kirouksen. Olin niin kiintynyt katsomaan näkyä edessäni, etten edes välittänyt hänen murinastaan mitään. Mutta kohta olin sen saapa tietää.
Hurjistunut mies päästi niin kamalan pilkkanaurun, etten koskaan moista ole kuullut, potkasi rukoilevaa miestä ja riuhtasi hennon lapsen ilmaan aikeessa heittää roihuavaan nuotioon. Kaikilta kasakoilta pääsi yht'aikaa hätähuuto, mutta siihen sekottui samalla kertaa pyssyn pamahdus. Raivo kasakka laski lapsen pois, huitoi käsillään ilmaa ja keikahti selkäperin maahan.