— Mihin lähdetään? — kysyi hän tarttuen Kokon käteen. —
Tiedättekö? —
— En. —
— Eihän toki vain peräytymään? —
— Ei, siitä saat olla varma, poikani. Äsken ikään tapasin Dunckerin ja hän sanoi näinikään: — nyt, Kokko-vanhus, saatte kohta näyttää, mihin kelpaatte. Pitäkää nytkin yhtä luja kurssi kuin Jynkässäkin, niin saat nähdä, että ryssän töppöset heiluu. — Niin se kapteeni sanoi. —
Kello 2 iltapäivällä toukokuun 1 päivänä läksi Fahlander ja kolme tuntia myöhemmin Grotenfelt Pulkkilaa kohden.
* * * * *
Valter Jernfält oli luottanut liian paljon voimiinsa. Alkumatkasta hän tunsi itsensä yhtä terveeksi ja virkuksi kuin ennen haavoittumistaan, mutta Junnon kylään päästessä alkoivat voimat vähetä. Hän katui nyt, ettei ollut suostunut setänsä kehotukseen ottaa hevosta ja rekeä. Mutta nyt oli jo myöhäistä korvata tätä laiminlyöntiä, toinen keino täytyi keksiä.
Juho, yksi majuri Jernfältin vanhimmista ja uskollisimmista palvelijoista, kääntyi nyt Valteriin sanoen avomielisesti:
— Näen luutnantin olevan väsyneemmän, kuin mitä tahdoitte myöntää. Minäpä tahtoisin puolestani sanoa, ettei kelpaa ollenkaan tuolla tavoin hoitaa ruumistaan, koska vielä äsken olette olleet sairas. Ottakaa nyt minua kaulasta kiinni, niin on vakavampi astua. Kas, sillä tavalla! Ei tässä tarvitse kainostella, sillä ei ole takeita, ettei ryssä minä tuokiona tahansa karkaa niskaamme. Sen tähden täytyy tässä joutua riivatun kyytiä kylään. —
Juho, ollen kookas ja tavattoman voimakas mies, kuletti luutnanttia melkein kantamalla lumisohjussa. Tämä omituinen raahustaminen herätti tietysti suurta huomiota Junnon kylän asukkaissa. Nuorta ja vanhaa riensi ihmettelemään näitä outoja vieraita.